Lähtemättömän vaikutuksen tehneitä kirjoja

Tarun tapaan -kirjablogi heitti haasteen: "Lähtemättömän vaikutuksen tehneet kirjat". Tarkoitus on listata kolmesta kymmeneen kirjaa, jotka ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen tai ehkä jopa muuttaneet elämää.

Kiitos haasteesta! En ole ennättänyt syyskuussa postailla enkä paljon lukeakaan, joten listaanpa tähän muutaman suosikeistani. Luen paljon muutakin kuin kauhua, mutta pitäydytään nyt blogini aihepiirin mukaisesti siinä tai ainakin sen liepeillä.

George Orwell: Vuonna 1984
Suom. Oiva Talvitie WSOY 1983, alkuteos Nineteen Eighty-four 1949

Tämä on karmeimpia lukemiani kirjoja. Idea on varmasti monelle tuttu, mutta lyhyt tiivistys: eletään totalitaristisessa valtiossa, jossa kaukovarjostimen kautta tarkkaillaan kansalaisten jokaista liikettä. Totuus vaihtelee päivittäin, ja propagandaa syydetään teollisesti maailmalle. Ajattelu on käytännössä kielletty.

Hirvittävintä tässä on ihmisen mielen muokkaus ja oman tahdon aito, lopullinen murtaminen. Kielen merkitys tulee myös sydäntä särkevästi esiin: jos meiltä viedään kieli, kaikki keinot puolustautua ovat poissa. Ajattelu, mieli ja kieli – oppiminen, luominen ja kyseenalaistaminen ovat kuitenkin se, mistä ihminen rakentuu. Tässä pohdittavaa vaikkapa nykyhallitukselle.

Tämä on minulle siitäkin poikkeuksellinen teos, että olen lukenut sen kahdesti, tapani kun on ahmia enemmänkin uusia ja uusia tarinoita. Tätä edelsi samaa aihepiiriä käsittelevä Karen Boyen teos Kallokaiini (1940), mutta Orwellin romaani on jäänyt tunnetummaksi ja pakko kai myöntää, että se on mielestäni toteutukseltaan tehokkaampi. 

 

Anne Rice: Veren vangit -trilogia

Veren vangit - suom. Hanna Tarkka Otava 1992, alkuteos Interwiev with the Vampire 1976
Vampyyri Lestat – suom. Hanna Tarkka Otava 1993, alkuteos Vampire Lestat 1985
Kadotettujen kuningatar – suom. Hanna Tarkka Otava 1994, The Queen of the Damned 1988

En muista minkä ikäisenä luin nämä ensimmäisen kerran, ehkä parikymppisenä tai alle. Olin haltioitunut tummasta estetiikasta, pahuuden romantiikasta ja äänenlausumattomista intohimoista. Elämä ja halu ovat tuskaa, syyllisyys se, jonka kanssa tulee opetella elämään. Samalla kuitenkin ulottuvilla on ikuisuus, nuoruus ja kauneus. Vampyyriromantiikan peruspilarit ovat syntyneet.

Kun luin tämän uudelleen useita vuosia myöhemmin, olin hämmentynyt siitä, etteivät teokset sisältäneetkään muistini mukaisesti kovinkaan paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vaan enemmänkin filosofista pohdiskelua. Olin kai kuvitellut itseäni vauhdikkaammaksi nuoreksi, mutta oikeastaan juuri pohdiskelevat kirjat tekivät silloin vaikutuksen, kun tätä maailmaa ei ollut ehtinyt vielä kyllästymiseen asti pähkäillä. Joka tapauksessa sarja kesti toisen lukukerran aika helposti. Kyllähän tämä peittoaa helposti tunnetuimpia jälkeensä tulleita vampyyriromanttisia tekeleitä, joten voisi säätää vaikka jonkin lain, että vampyyriromantiikasta kiinnostuneet (ainakin teini-iän ylittäneet) ihmiset tarttuvat ensin tähän.

 

Marko Hautala: Kuokkamummo 
Tammi 2014

Teoksessa piinaavaa on psykologisesti tarkkanäköinen ihmiskuvaus, lapsuuden pelkoihin liittyvä karmiva urbaanilegenda ja uhka, jota ei kunnolla selitetä. Paljon jää vellomaan sen varaan, minkä joutuu itse kuvittelemaan ja sehän se kaikkein pelottavinta onkin.

Tämä onkin edellisiä paljon uudempi teos. Nostan tämän esiin, koska sen vaikutus innostumiselleni kotimaisesta kauhusta on ollut suuri: tajusin, että suomeksikin voi kirjoittaa tänne sijoittuvaa toimivaa kauhua nykyajassa. Olen sivunnut aihetta jo postauksessani teoksen itsenäisestä jatko-osasta Musta kieli.

Ajattelin ensin olevani sen verran tylsä tyyppi, ettei mikään yksittäinen kirja ole muuttanut elämääni. Mutta tämä kirja ehkä jopa muutti, päädyinhän itsekin kirjoittamaan kauhua. Vaikuttavimmista kotimaisista kirjailijoista Hautala edustaa vahvimmin nimenomaan kauhua. Hän on tuotannollaan kiistatta poikkeuksellisessa ja ansaitussa asemassa suomenkielisen kirjallisuuden kentällä, vaikka muitakin todella taitavia kauhukirjoittajia toki löytyy, kuten näistä postauksistani toivottavasti huomaa.

 

Stephen King: Uinu, uinu, lemmikkini
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 1986, alkuteos Pet Sematary 1983

Tämän kanssa kävi niin, että katsoin ensin elokuvan (ohj. Mary Lambert 1989), aavistuksen liian nuorena, kuten kuuluukin. Sitten luin kirjan, muistaakseni 17-vuotiaana ja pelkäsin taas yhtä paljon kuin lapsena. Myöhemmin katsoin uudelleen elokuvan ja pelkäsin jälleen jne. Näin syntyy Uinu, uinu, lemmikkini -kierre, jossa paskinkin uusintaversio herättää ainakin pienen kauhun väreen, koska se muistuttaa ensimmäisistä kokemuksista.

Tämä kirja on kammottavuudessaan ihan omaa luokkaansa, koska se käsittelee oman lapsen kuolemaa ja oman perheen pahuutta. Takuuvarmasti ihan hirveitä aiheita minkä ikäisille vain. Vahva yliluonnollinen elementti etäännyttää todellisuudesta, mutta sellaisenakin tämä onnistui olemaan aidosti pelottava ainakin minulle. Pelottavin hahmo ikinä on ollut Zelda-sisko. Hänet tuntevat kyllä tiedätte. Kirjan hyytävimpiä hetkiä on vierailu hautausmaalla hakemasta rakastaan pois, mutta valitettavasti ei turvallisempaan paikkaan, vaan siihen, joka herättää pahuuden. Olen Kingin kasvattamaa sukupolvea ja moni käsitykseni kauhusta pohjaa paljolti hänen teksteihinsä. Kuten ajatus siitä, että jotta hirviö tulee, ihmisellä täytyy valmiiksi olla jokin ongelma ja jotta hirviö olisi pelottava, sen täytyy jollain tasolla symboloida tätä ongelmaa. 

Tässä olikin jo neljä mahtavaa kertomusta, jotka tulivat ensimmäisenä mieleen. Kiitos ja olkaa hyvä. Lainatkaa vaikka kirjastosta kekriajan viihteeksi, jos nämä ovat vielä lukematta.  

Olisihan näitä vielä vaikka kuinka paljon lisää, mutta en nyt rupea ahneeksi!