Musta kieli nuolee järjen reunoja

Romaani. Marko Hautala: Musta kieli
Tammi 2023, 314 s.

Marko Hautalan romaani Kuokkamummo (2014) teki minuun joitakin vuosia sitten suuren vaikutuksen. Vieläkin iltahämärissä tietyssä kohdassa lenkkipolkua tulee pelko, että joku lyö kuokalla lapaluiden väliin. Oikeastaan teos herätti uudelleen koko innostuksen kauhuharrastukseen ja ymmärryksen siitä, että Suomessa voi kirjoittaa nykypäivässä toimivaa kauhua.

Musta kieli jatkaa kuokkamummon urbaanilegendaa, mutta edellä mainituista syistä en halunnut lukea Kuokkamummoa uudelleen ennen tämän kirjan lukemista. Tiedätte kyllä. Käänteentekevien teosten uudelleen lukemiseen liittyy riskejä. Samat riskit liittyvät myös jatko-osiin. Onneksi tältä osin pelkäsin turhaan, sikäli kuin pelko on koskaan turha. Kuulemma se on joillekin jopa nautinnon lähde.

Mustan kielen tarina kerrotaan useammassa osassa eri keskushenkilöiden kautta. Aluksi kohtaamme ihmisten katoamisia meedion avulla tutkivat poliisit. Sen jälkeen tapaamme kaksi toisiinsa uudelleen tutustuvaa koulutoveria, jotka löytävät epäilyttäviä kuvia riistakamerasta. Toisessa osassa tapaamme pariskunnan, joka matkustaa miehen kouluaikaisen kaverin luo vain joutuakseen todistamaan keskiluokkaista perhehelvettiä. Jokin on saanut perheenisän pahasti raiteiltaan. Hänen pakkomielteensä huipentuukin tarinan jännittävimmäksi kuvioksi etenkin, kun mukana on pieni tytär.

Keskeiset tapahtumapaikat ovat Vaasan Suvikylän lähiö, siellä sijaitseva metsä ja autiohuvila. Niissä liikkuu joku, jonka ei pitäisi olla siellä. Se joku kulkee kuin minkki pimeässä. Sillä on ihmisen hahmo, mutta onko se ihminen? Se pelottaa ja houkuttelee luokseen yhtä aikaa. Kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin seuraa ja menee katsomaan. Tarina leikkii loistavasti pohjimmiltaan yksinkertaisilla asioilla kuten pimeänpelolla ja vielä näyttäytymättömän tuntemattoman läsnäololla. Häiritsevintä on jälleen se, kun tiedät jo, että jokin pahasti pielessä, mutta et tiedä varmasti mikä. Ihminen on aseeton pelkoa vastaan silloin, kun hän ei ymmärrä, mikä sen aiheuttaa.

Pelko hiippailee takapihalle ja kodin seinien sisään, eikä tarvitse ottaa kuin askel metsän suuntaan, niin järjen rajat heittelehtivät rankasti. Toinen askel vie huvilalle, joka on menneen ja nykyisen kohtaamispaikka. Sortumisvaarassa oleva vanha huvila on klassisen kiehtova kauhuelementti. Sen seinien sisään on hyvä piilottaa entiseen loistoon naamioitunut rappeutuma ihmisyydessä, jonkinlainen hulluuden kiintopiste. Jos salit ovat uhkaavia, mitä niiden alle voikaan kätkeytyä? Rapistuvaa huvilaa pelottavampi voi olla vain rapistuvan huvilan kellari. Ja sitä se totta vie on.   

Musta kieli on itsenäinen jatko-osa, mutta jos Kuokkamummo on vielä lukematta, suosittelisin aloittamaan siitä. Jos taas joku kuvittelee, että Kuokkamummossa auki jääneet kysymykset saavat nyt vastauksia, se ei luultavasti tule toteutumaan. Tämä kertomus menee Hautalankin mittakaavassa melkoisen hämäräksi ja yliluonnollinen elementti on voimakkaampi kuin monessa aiemmassa teoksessa. Samalla tarina on kuitenkin kummalla tavalla selkeä, mikä johtunee vetävän ja ytimekkään ilmaisun lisäksi tuttujen kauhuelementtien läsnäolosta. Mielessä vilahtelevat muun muassa Blair Witch Project ja Hohto, vaikkei teos jäljittelekään mitään, vaan toimii omilla ehdoillaan.

Kun päivä ja yö vaihtavat paikkaa, mihinkään ei voi luottaa. Lukija alistuu todellisuuteen, jota ei voi arkijärjellä selittää. Tarina meni myös Kuokkamummoon verrattuna sen verran uudelle tasolle, että teos tulee lunastetuksi omana itsenään eikä jo luetun toisintona. Uusia pelkoja tämä ei silti luonut. Pelkään edelleen sitä samaa Kuokkamummoa. Se on hiipinyt hieman lähemmäs.

Se näkee pimeässä. Se syö sydämet.

Se hiipii rantametsissä ja odottaa, että sille käännetään selkä ja se lyö lapaluiden väliin niin että ilmat menee pihalle.

Ehkä se on pihan laidalla ensi yönä, kun heräät ja kurkkaat kaihtimien välistä. Viime yönä ei vielä näkynyt.