Elääkö sydän, jos se on hiljaa?

Romaani. JP Koskinen: Hiljainen sydän
Haamu Kustannus 2025, 226 s.
Ilmestynyt aiemmin sähköisessä muodossa Storytel Original-sarjassa 2022
Kansikuva: Nalle Mielonen

Tunnustan heti, että luen aika vähän dekkareita. Dekkariviikon kunniaksi valitsin kuitenkin lukemiseksi JP Koskisen kauhudekkarin Hiljainen sydän, joka on julkaistu kolme vuotta sitten sähköisenä Storytelissa, ja nyttemmin myös painettuna. Storytel sai joskus minutkin houkuteltua sarjansa pariin teoksilla, joita ei saanut mistään muualta. Luin tästä nyt alun e-kirjana ja jatkoin painetun kirjastolainan parissa. Nykyajan etuja on, että samaa teosta voi lukea eri muodoissa tarpeensa mukaan. Lukijana liputan tietysti sen puolesta, että kirja olisi saatavilla useasta paikasta eikä vain yhden palvelun kautta.

JP Koskinen on hyvin tuottelias kirjailija ja aikuisten romaanien lisäksi hän on kirjoittanut koko joukon lastenkirjoja. En ole silti kovin montaa teosta häneltä lukenut, joten tämä oli siksikin hyvä valinta tähän hetkeen.

Mutta nyt itse asiaan. Hiljainen sydän alkaa vuodesta 1868, kun seurapiirisotkun aiheuttaneet rakastavaiset Sebastian ja Maria joutuvat jättämään Aleksis Kiven Lean harjoitukset kesken ja muuttavat Skräckön saareen majakkavahdeiksi. Vaikka tunteet ovat lämpimiä, mereltä puhaltavat rajut tuulet ja nuoripari on täysin kokematon näissä olosuhteissa. Silti osaavampikaan kalastaja ei ole kunnolla varautunut siihen, mikä heitä odottaa.

Alun karmeiden tapahtumien jälkeen meille näyttäytyy toisenlainen Sebastian, joka on rikospoliisi vuoden 2022 Helsingissä. Kaikilla mielenkiintoisilla etsivillä on omaperäinen heikkous. Tässä teoksessa se on lähipiirillekin salaisuus – ominaisuus, jonka kammottavuus juontaa juurensa puolentoistasadan vuoden aikaisista tapahtumista saarella. Jollain lailla niihin liittyvät myös murhat, joita pääosassa oleva rikospoliisikaksikko Sebastian ja Martti Yrjänä selvittävät. Eletään koronan jälkimainingeissa ja murhatuista löytyy Streptococcus necromantis -bakteeri. Bakteeri on lääketieteelle tuntematon, mutta Sebastianille liiankin tuttu. Bakteerin toimintaa ei ymmärrä vielä kukaan, mutta Sudeksi nimetyn epäillyn murhanhimon ohella se on vakava uhka. Nämä kaksi uhkaa kytkeytyvät vahvasti toisiinsa ja saavat myös Sebastianin kohtaamaan itsensä.

Kaksi viehättävää tapahtumakenttää, 1800-luvun teatteri ja majakka, näyttäytyvät heti alussa. Miljöön vaihtuessa melkein harmittaa, ettei näiden tarjoamaa romantiikkaa ole hyödynnetty enemmänkin vaikkapa takaumien muodossa. Alun herkkä näyttelijä ja loppupuolen tunteeton henkilö asettuvat kyllä käypään ristiriitaan keskenään. Sebastianin koko elämä on näyttelemistä, mutta silti tuntui, että näyttelijätausta oli tarinankululle tarpeellinen ensi sijassa maskeeraustaitojen kannalta. Tässä tyylilajissa toki toiminnallisuus on keskeisimmällä sijalla ja se kyllä toimi. Myös tarinan sijoittaminen tuttuihin paikkoihin Helsingissä sinällään oli onnistunutta.

Kirja on helppolukuinen ja tarina etenee jouhevasti, vaikka omiin silmiini joku pieni epäloogisuuskin mahtuu mukaan. Kokonaisuus on selkeä, ja juoni punoutuu auki niin, että tekee mieli koko ajan lukea vielä yksi luku. Luvut onkin ovelasti kirjoitettu koukuttavan lyhyiksi. Tässä on myös sopivassa suhteessa mukana ennalta-arvattavuutta sekä uusia käänteitä. Nalle Mielosen kansikuva on hyvin kaunis, mikä omalta osaltaan teki kirjaan tarttumisen helpoksi.

Teoksessa ajankuluun ja pitkään elämään liittyy turtumus. Ihminen suorittaa jokapäiväisiä askareitaan, vaikka toisaalla puuhaa asioita, jotka aiheuttavat sitä pahaa, jota hän työssään keskittyy torjumaan. Tällainen kehä muistuttaa samaan aikaan sekä olemisen jatkuvuudesta että merkityksettömyydestä. Yhtälössä murhatutkinta on viihdyttävä osa palapeliä ajantappamiseksi, ei niinkään maailman muuttamista turvallisemmaksi tai paremmaksi. Onko kuitenkin myös tunteita jäljellä jossakin vuosien kerrostumien alla? Niin kauan kun ihminen liikkuu, voiko sydän olla vain hiljaa?

Tätä lukiessa mietin myös dekkarin ja kauhun suhdetta sekä sitä, miksi ensimmäinen on jäänyt minulle vieraammaksi, kun taas jälkimmäinen on hyvinkin lähellä sydäntä. Äkkiseltään nimittäin luulisi genreillä olevan paljon yhteistä – kuten henkirikokset. Periaatteessa yliluonnollisia elementtejä sisältävä dekkari voidaan laskea myös kauhuun ja kauhukirja, jossa on rikostutkija, myös dekkariksi. Pimeiden asioiden käsittelytapa on kuitenkin yleensä lähtokohdiltaan erilainen. Kauhussa erityisesti selittämättömät asiat kiehtovat, kun taas dekkarissa asioille etsitään ratkaisu rikosta selvittämällä ja palikat asetellaan tarinan logiikan mukaisesti järkeenkäyvästi paikoilleen. Kauhu keskittyy enemmän pelkoihin, tyydyttävää selitystä ei aina löydy ja symboliset tasot ovat usein keskeisempiä kuin konkreettiset tapahtumat. Joku on myös sanonut, että näkökulma on ratkaiseva: kun kauhussa se on uhrin, dekkarissa se on ulkopuolisen tarkkailijan. Mikään määrittely tietenkään ei ole tyhjentävä, eikä pidäkään olla.

Koskisen teoksessa genret yhdistyvät aika saumattomasti ja muodostavat omaperäisen kokonaisuuden. Kauhuelementti on vahva heti alusta lähtien, mutta dekkarin piirteet hallitsevat kokonaiskuvaa. Realistisempia pelon väristyksiä kaipaaville kombo ei ehkä toimi, mutta sen taakse kurkisteleville ja heille, jotka kaipaavat yliluonnollista elementtiä pehmentämään todellisuuden raadollisuutta, tämä toimii hyvinkin. 

Kauhudekkarien ystäville vielä vinkkinä, että okkultismin parissa puuhailevasta etsivästä on kirjoittanut myös Marko Hautala teoksessa Kirottu maa. Pidin blogikirjoittelusta jossain vaiheessa taukoa, niin sitä lyhyesti esittelevä postaukseni ei ollutkaan enää näkyvillä, mutta se löytyy täältä.

Kiitos Kirsin Kirjanurkalle haasteesta osallistua Dekkariviikkoon 9.-15.6.2025 sekä Haamu Kustannukselle, jolta poimin lukuvinkin. Nautinhan dekkarini blogini kenttään sopivasti mieluiten kauhumausteilla.