Nostalginen dekkari

Kirja-arvio. Marko Hautala: Kirottu maa (Haamu Kustannus, 2019, alkup. julkaisu 2002, Porvoon julmapaino, 230 s.)

Haamu Kustannus on julkaissut tänä vuonna uudelleen Marko Hautalan alun perin vuonna 2002 ilmestyneen esikoisromaanin Kirottu maa. Tämä on ilman muuta kulttuuriteko Hautalan ollessa tällä hetkellä kotimaisen kauhun kärkinimi.

Kirottu maa on näin uudemman tuotannon Hautala-fanille mielenkiintoinen seikkailu, joka eroaa aihepiiriltään ja tyyliltään aika paljon kirjailijan myöhemmistä teoksista. Tarina sijoittuu pääosin 1920-luvun lopun Berliinin hämyisiin huoneistoihin ja pubeihin. Psykoanalyysiin vihkiytynyt yksityisetsivä Alex Shuller ratkoo okkultistista, mystiseen Sofian veljeskuntaan liittyvää arvoitusta, joka vie hänet Konstantinopolin pimeille kaduille asti. Juttuun liittyy tietysti kadonnut henkilö, kohtalokas nainen ja realismin rajamailla häälyvä tapahtumaketju...

Teoksen maailma on vekkulilla tavalla karmiva, sillä se ei raaoistakin kuvauksistaan huolimatta ole siitä vakavimmista päästä. Maailma on tumma, mutta ei pelottava. Dekkarigenren kliseitä on käytetty tiedostaen ja psykologinen pohdiskelu on kaunopuheista. Monipolviset virkkeet osoittavat Hautalan olevan taitava sanankäyttäjä. Ne eivät tässä teoksessa vielä tunnu yhtä harkituilta kuin myöhemmissä teoksissa, joissa psykologinen kuvaus onkin sitten mestarillista.

Kiinnostava on myös kirjailijan sympaattinen esipuhe teoksen kirjoittamisesta ja nuoremmasta itsestään. Uusintajulkaisuna teos kantaa siis nostalgiaa paitsi 1920-luvulta myös 2000-luvun alusta.