Tulevaisuuden kauhistuttava kauneus

Novellikokoelma. Tiina Raevaara: Tulevaisuuden aaveet. Novelleja
Haamu Kustannus 2024, 220 s.
Kannen kuvat Karoliina Norontaus, kannen graafinen suunnittelu Iines Partanen

Tiina Raevaaran novellikokoelma Tulevaisuuden aaveet koostuu kahdeksasta novellista, joista osa on julkaistu aiemminkin, mutta ei ennen kokoelmassa. Romaanikirjailijana ja perinnöllisyystieteen tohtorina tunnetun Raevaaran tunnelmaltaan samantyyppiset novellit sopivatkin hyvin luettavaksi yhdessä. Tarinoiden maailmassa liikutaan tutkimuslaboratoriossa, tuntemattomassa kaupungissa, uudella planeetalla ja avaruusaluksessa. 

 

Kokoelma yhdistää Raevaaran romaanien tapaan tieteen ja kauhun. Tunnustan, ettei teknologinen kehitys kuulu suurimpiin intohimoihini, joten olen tietyllä tapaa epämukavuusalueella sen kanssa. Silti huomaan toistuvasti löytäväni itseni esimerkiksi Raevaaran teosten ääreltä. Kenties epämukavuus johtuu jonkinlaisesta turhautumisesta asioihin, jotka tuntuvat olevan oman käsityskyvyn ulottumattomissa tai joita ei pysty hallitsemaan. Tässä tuskassa tarinat laittavatkin lukijan vellomaan, mutta kiehtovalla tavalla.

Ensimmäinen novelli Yhteys liikkuu kokoelmalle luonteenomaisesti postapokalyptisissa tunnelmissa. Sirpale uudenlaista maailmaa avataan hiljalleen, niin että mielenkiinto herää omituisista havainnoista: 

Hän haluaa aina itse kantaa siskon takaisin peltitynnyriin, jossa me häntä pidämme näkyjen välillä. Minusta tuntuu, että hän säälii siskoani. (s. 11).

Raevaaran vahvuus kertojana on voimakkaissa ja hätkähdyttävissä yksityiskohdissa, jotka jättävät tässä paljon kysymyksiä ja häiritsevän epätietoisuuden sellaisen uhan äärellä, jota ei oikein voi käsittää.

Kokoelman läpäisevä teema on kysymys ihmisen ja todellisuuden muutoksesta, olemattomuudesta ja kuolemattomuudesta. Kaikissa novelleissa on minäkertoja, johon ei kuitenkaan muitta mutkitta kannata luottaa. Monet hahmot ovat häikäilemättömiä, juuri ja juuri ihmisyyden laidalla keikkuvia olentoja. Yksi keskeinen kysymys onkin, mistä ihmisyys alkaa ja mihin se loppuu, kun kuolema ei olekaan kaiken päätepiste eikä ihmisyys muutenkaan sitä, millaisena sen olemme tottuneet näkemään.

Esimerkiksi novelli Esperanza kuvaa uudenlaisia ja muuntautuvia elämänmuotoja, jotka muuttavat niin elävät kuin kuolleetkin järjettömältä tuntuvaksi kudelmaksi. Tässä kaikessa ihminen on yhtä aikaa hukassa sekä rajattomien mahdollisuuksien luona.

Vaikuttavimpia tarinoista on viimeiseksi säästetty Progress, joka kiteyttää kokoelman teemaa:

Olen kuin pitkä ja haalea, mustasilmäinen aave. Avaruus näkyy lävitseni, ääretön ja päättymätön yksinäisyys, tyhjyys, joka pyörii minun ja lemmikkieni ympärillä meistä välittämättä. (s. 194).

Mainittu novelli on aiemmin julkaistu kokoelmassa Verenhimo (2011). Ensin tuntui hämmentävältä, etten muistanut lukeneeni tarinaa aiemmin, mutta johan tuosta ensijulkaisusta tosiaan jokunen tovi on. Vain harvat novellit jättävät niin pysyviä muistijälkiä, että ne olisivat selvästi mielessä vielä vuosien kuluttua. Siksikin kokoelmat ovat mukavaa luettavaa, koska niiden tunnelma jää pidemmäksi aikaa mieleen ja aiemmin luettujakin tekstejä voi kokea uudelleen ja ehkä jopa eri tavalla.

Kannen kuva on väreiltään kaunis ja pahaenteinen, eli kuvaa siten hyvin teoksen sisältöä. Elämä itsessään, sen kehitys ja muutokset sekä arvaamaton luonto ja yhtä arvaamaton teknologia ovat upeita, mutta pelottavia. Juuri kun näet kauneuden, se sivaltaa päin näköä.

Paljon kirjoittaneelta Tiina Raevaaralta on ilmestynyt aiemmin Likeltä mm. kimeeritutkimuksesta kiinnostavasti ja kauhistuttavastikin kertova Kaksoiskierre (2020) jatko-osineen Polaaripyörre (2021), Sielujen syöveri (2022) ja Uinuva solu (2023) sekä kauhutrilogia, joka koostuu itsenäisistä osista Yö ei saa tulla (2015), Korppinaiset (2016) ja Veri joka suonissasi virtaa (2017 – kommenttini kirjasta täällä). Tehokas oli mielestäni myös näitä realistisempi, vakavia mielenterveysongelmia käsittelevä pienoisromaani Laukaisu (2014).