Mielipuolisen kohtalokkaita naisia

Mika Waltari: Kuolleen silmät ja muita kauhukertomuksia.
Toim. Juri Nummelin. WSOY 2023, 292 s.
Valikoima novelleja ja runoja
Kansikuva: päällyksen teos vuodelta 1926 Sylvi Kunnas, päällys Martti Ruokonen

Juri Nummelin on toimittanut ja varustanut saatteella sekä loppusanoilla tämän julkaisun, joka sisältää Mika Waltarin salanimellä Kristian Korppi vuonna 1926 julkaistun kauhunovellikokoelman Kuolleen silmät – Kertomuksia tuntemattoman ovilta. Lisäksi mukana on muita Waltarin kauhutekstejä: aikakauslehdessä julkaistuja novelleja ja eri yhteyksissä ilmestyneitä runoja. Waltarin kauhutuotanto sijoittuu kirjailijanuran alkuvuosiin 1920-luvun lopulle, minkä jälkeen kauhubuumi Suomessa alkoi siltä erää hiipua. Nyt kun kauhu on taas nousussa, on erinomaisen hienoa, että tällainen uusintajulkaisu on saatavilla. Kyllähän tämä kannattaa jokaisen kauhuromantiikan ystävän lukea.

Kun Kuolleen silmät ilmestyi ensimmäisen kerran, Waltari oli vain 17-vuotias. Pystyin sentään silti lukemaan tämän. Pentti Saarikosken Nuoruuden päiväkirjat nimittäin oli pakko jättää kesken, kun iski niin hirveä kateus siitä, että joku on voinut kirjoittaa niin hyvin jo 15-vuotiaana. Hyvin toki kirjoitti nuori Waltarikin ja on oikeastaan harmi, että hän keskittyi myöhemmin realistisempaan kirjallisuuteen. Nummelin kertoo kokoelman kyllä saaneen osakseen kehuja, mutta Waltarin kohdanneen painostusta jatkaa niin sanotusti vakavasti otettavammalla linjalla tämän hieman epäilyttävän genren sijaan. Alkuperäisessä kokoelmassa on yhdeksän novellia, joista melkein kaikissa on minäkertoja.

Tarinoissa liikutaan eksoottisissa tunnelmissa. Novellissa Oopiumihoure houraillaan Buenos Airesissa, kertomuksessa Muumio ajaudutaan järjettömyyksiin egyptiläisessä sarkofagissa ja Auringonlaskun saari kuvaa pakkomielteitä täysin tuntemattomassa maassa. Naula ja Talvinen suojapäivä puolestaan käsittelevät kuolemaa kotomaan kamaralla.

Pyhän Barbaran kuva kertoo kirkkoon loukkuun jääneestä taiteilijasta ja Mustat orkideat hämäräperäisestä koirasta, joka tuntuu pitävän vallassaan pahamaineista ruhtinatarta.

Yksi suosikeistani on tarina Kirotut silmät. Alusta asti epäluotettavan kertojan sekoilussa on jotain pimeän riemukasta. Ongelmia ratkotaan aika konkreettisesti ja ollaan siten asian ytimessä:

Minulla oli mukanani kirves. Löin sillä häntä päähän. Terä iski luuhun niin, että rusahti.
(s. 61)

Useimmissa tarinoissa liikutaan kyllä vähän abstraktimmalla tasolla. Punainen kolmio kertoo opiskelijasta, joka hankkii itselleen pääkallon. Se rakentaa mystisen hulluuden, huumehöyryjen ja esoterian kudelman. Myös tässä novellissa on kaikessa järjettömyydessään jotain melkein hauskaa:

Tahtomattani olen tullut asetelleeksi pääkallon juuri tämän kulman kärkeen.
Tahtoisin, että minulla olisi kolme päätä, jotka voisin asettaa kolmion kärkiin. Niiden takaraivot koskettaisivat toisiaan ja kuvio olisi täydellinen. (s. 147)

Kokoelman novelleissa kuten Waltarin muussakin tuotannossa toistuva kauhun lähde on saavuttamaton, vastustamaton ja petollinen nainen. Eroottinen halu ja siihen liittyvä pakkomielle onkin ilman muuta mielenkiintoinen aihe. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että tarinoissa naiset ovat objekteja, eivät niinkään ihmisinä kohdattavia olentoja. Muutakin toiseuttamista teksteistä löytyy. Se on hyvä tiedostaa, mutta en nyt lähde ruotimaan sen enempää asian suhdetta tuon ajan vallitseviin ajatustapoihin tai tyypillisiin kuviin kirjallisuudessa. Jokainen tietää, että kirjallisuus on sidoksissa aikaansa ja tulkintamahdollisuuksia on monia.

Lehdissä ilmestyneissä novelleissa on mukana muutakin kuin selkeästi kauhua. Mies joka keksi ajatustensiirron lait ja novelli 1+1=1 käsittelevät ajatustenlukua. Fantasiaa puolestaan edustaa tyylillisesti muista teksteistä poikkeava satu Sinivalon maa. Pidin myös kauhunovellista Kolme kiväärinkuulaa, joka kertoo kouriintuntuvasti, miten hirvittävä tapahtuma voi jäädä elämään vastoin kaikkia järjen lakeja. Murtuvin siivin puolestaan on lyhyt kauhutarina, joka keskittyy kuvaamaan runollisesti muutamia kauhun täyttämiä hetkiä:

Minä juoksen ja kompastun, juoksen ja kaadun. Ja juoksen yhä huutaen, nauraen, säikkyen oman nauruni kaikua, joka lentää edelläni kuin kiiluvasilmäinen lintu, räpytellen murtuvin siivin. (s.187)

Teksteissä kauhu ja kauneus ovat yhtä. Läsnä ovat hulluuden häivähdysten autuus ja yksinäisyyden aiheuttama katkeransuloinen kaipuu. Tuskassa hekumoimisessa tekee mieli jäädä vellomaan, koska siinä on niin paljon kaunista, kuten novellissa 1+1=1:

Tämä kohtaus sattui juuri niihin aikoihin, kun minut oli vallannut tuo painostava, katkera, koko elämän täyttämä yksinäisyyden tunne. En osaa selittää sitä; se oli katkera, mutta samalla juuri tuollaisessa tilaisuudessa, kun satojen ihmisten puheensorina, vieraat kasvot ja puvut täyttivät suuren asemaravintolan, tuotti yksinäisyyteni minulle kipeää nautintoa, joka melkein läheni aistillista hekumaa, joka on nautinnon ja tuskan rajalla. (s. 163)

Runoissa toistuvat samankaltaiset teemat kuin novelleissa ja osin myös aivan samat aiheet eri muodossa kerrottuna. Runoista painostavimpana jäi mieleen Orjalaiva, jonka aihe ei ole sen vähäisempi kuin ikuinen tuska ja helvetin kauhut.

Eri aikojen yhtäaikainen läsnäolo ja kuolemattomuus ovat monien tekstien keskipisteessä. Kuolema ei sammuta polttavaa intohimoa, joka repii rikki novellien päähenkilöitä kerta toisensa jälkeen. Se tuskin lakkaa liikuttamasta lukijoitakaan huolimatta vuosien kulumisesta. Ajatonta rakkautta kuvaa esimerkiksi Muumio, joka on eräänlainen kertomus rakkaussuhteesta elävän kuolleen kanssa:

Olin lepäävinäni hänen rinnallaan rakkauden pyramidin sisimmäisen kuningaskammion kultaisessa sarkofagissa. Olin tuntevinani, miten hänen ruumiinsa värisi neljän tuhannen vuoden hillitöntä janoa. Oi, kuinka hän oli kuuma ja kuinka hänen ruumiinsa jyskytti ohuen liinakankaan alla! (s.129)

Päällimmäisenä jää mieleen eroottinen, pelosta värisevä huokailu ja hieman tekee mieli itsekin huokailla. Kaivata kaipausta.

Niin. Mikäpä olisi maailmassa kiehtovampaa kuin ajattomuus, kuolema ja intohimo.