Ihmisyys laskee pakkasen puolelle

Romaani. Laura Mauro, suom. Lauri Lattu: Otavaisen olkapäillä
Alkusanat Marko Hautala
Kansikuva Noora Jantunen
Haamu Kustannus 2024, 116 s.
Englanninkielinen alkuperäisteos On the Shoulders of Otava 2020

”Ei ihme, ettei meistä näytä olevan voittamaan tätä sotaa.”, Ester sanoo. Hänen pieni vartalonsa hukkuu miehille tehtyyn univormuun, vaikka hän on kaventanut hihoja ja lahkeita. Sormet hädin tuskin pilkistävät luolia muistuttavista hihansuista, ketunnaama katselee kapeana villaisen hatun alta. ”Meillä on liian kiire tapella keskenämme.” (s. 26-27)

Laura Mauron (suom. Lauri Lattu) Otavaisen olkapäillä on kaunis ja tiheätunnelmainen kauhuteos. Se kertoo Suomen sisällissodan punaisista naiskaartilaisista, jotka tarttuivat aseisiin, pukivat päälleen housut ja leikkasivat tukkansa. Housukaartilaisilla oli sisällissodassa poikkeuksellinen rooli ja täkäläisittäin heitä on kaunokirjallisuudessa tehnyt tunnetuksi Anneli Kannon romaani Veriruusut (2008) dramatisointeineen. En ihmettele, että ilmiö on kiinnostanut myös palkittua brittikirjailija Mauroa, vaikka hän mainitseekin jälkisanoissa, ettei Suomen sisällissodasta ole kovin paljon saatavilla tietoa englannin kielellä.

Uutta tässä teoksessa on kansanperinteen ja kauhugenren yhdistäminen sisällissotaan, liikkuuhan kotimainen kirjallinen perintömme aiheesta hyvin pitkälti realismissa. Kauhuelementit tekevät tästä oikeastaan vähemmän raadollisen ja siten omanlaisessa kauheudessaan oudolla tavalla lohdullisen. Jo teoksen upea kansi (Noora Jantunen) on niin sadunomainen, ettei sen värejä älyä heti yhdistää luokkajakoon.

Siiri, Ester, Mirva, Elina ja Anneli ovat keskeisiä henkilöhahmoja, joista piirtyy nopeasti selkeä kuva. Henkilöiden välinen dynamiikka ja kitkat muodostavat alusta asti mielenkiintoisen kuvion. Siiri on näkökulmahenkilö, joka yrittää toimia oikein vaikeassa tilanteessa. Ester näyttäytyy aavistuksen häijynä. Mirva on nuori, peloton ja häikäilemätön. Elina on herkkä tarinankertoja ja Siirille erityisen tärkeä. Omituiset olosuhteet saattavat Siirin yhteen myös Annelin kanssa, joka on oikeastaan vielä suojeltava lapsi, mutta siitä huolimatta uhka.

Kieli on soljuvaa. Dialogista huomaa selkeimmin lukevansa käännösteosta. Jos tämä olisi kirjoitettu suomeksi, puheenparsi olisi todennäköisesti vanhahtavampaa ja puhekielisempää. Alun perin englanniksi kirjoitetun teoksen ilmaisut ovat pakostikin vähän erilaisia (en esimerkiksi ole koskaan kuullut suomalaisen puhuttelevan tuntematonta sanalla kultaseni). Teos avaakin kotimaiseen realismiin tottuneille muita, yleisempiä asioita ja yhteistä, laajempaa ymmärrystä. Kuten teoksen esipuheen kirjoittanut Marko Hautala tuo esiin, Mauron ulkopuolinen näkökulma on yleismaailmallisempi ja vapautuneempi.

Teos saa myös suomalaisen tarkastelemaan uusin silmin raskasta historiaansa. Tuttu aihe nostaa helposti palan kurkkuun. Samalla tuntee jonkinlaista ylpeyttä ja kiitollisuutta siitä, että joku on nähnyt meidät. Niin hupsua kuin onkin yhdistää itsensä näin tunnepitoisesti sadan vuoden takaisiin tapahtumiin, mutta sellaisia me ihmiset olemme ja siinä on syynsä, miksi puhutaan kansallisesta traumasta. Siksi tämä teos olisi ollut järjetöntä - tai ainakin huutava vääryys jättää suomentamatta.

Sodan älyttömyys tulee hyvin esiin ilman liikoja väkivaltakuvauksia. Tarinassa on enemmän tarkasteltu sen vaikutusta mieleen, mikä onkin kiinnostavampaa. Jo alkupuolella naisille tutut ihmiset alkavat käyttäytyä selittämättömästi. Sitten seurue hajoaa ja henkilöt joutuvat eksyksiin toisistaan.

Teos kertoo sotatilanteesta, jossa ihminen kiertää kehää kuin olisi teljetty häkkiin, vaikka yllä on avara taivas. Pakkastalven kylmyys muodostaa tapahtumille painajaismaisen miljöön. Vaara on kaikkialla ympärillä, sillä jo kylmyys tappaa eksyneen ihmisen helposti. Tämä kaikki on kuvattu yhtä aikaa ahdistavasti ja viehättävästi:

Siirillä on niin kylmä, että tuntuu kuin itse luuydin olisi jäätynyt, kuin hänen verensä olisi hyhmää, hän on pelkkiä turtia varpaita ja pakkasen puremia sormia. ”Mirva ei ole tullut takaisin”, hän sanoo ja kompuroi heidän turvapaikkansa reunaa ylös. Ilta on alkanut hämärtyä, punakultaisen auringonlaskun viimeiset sormet suodattuvat oksien läpi kuin kaukainen tuli. (s. 48)

Jokin vieras on koko ajan lähellä, ja vihollinen nähdään sielläkin, missä sitä ei ole. Pahinta on, että vihollinen voi olla kuka tahansa ja saa lopulta myyttisiä muotoja.

Kansanperinteen tarinat ovat tiiviisti läsnä kerronnassa. Liekkiö, Otavainen, Mielikki ja Tuonela tulevat lukijalle tutuiksi, ja mukana on myös otteita Kalevalasta. Tarinoita pelätään ja niistä haetaan lohtua, mutta valo horisontissa on todellisuudesta loitontava valheellinen haave. Lopulta tarinat ja niiden aikaansaamat näyt sulautuvat jonkinlaiseksi hulluuden ainesosaksi. Tai ehkä myyttiset hahmot olivat paikalla sittenkin jo ennen ihmisiä, jotka vain herättävät ne keskinäisellä levottomuudellaan.

Symboliikasta, jolla kerrotaan sodan vaikutuksesta ihmismieleen, tulin ajatelleeksi Heikki Nevalan hienoa novellia Muodonmuutos (teoksissa Tuhansien zombien maa 2009 ja Vaivaispoika 2022), jossa sodasta kotiin palaava mies on perheelleen tuntematon ja ihmisyytensä taakseen jättänyt.

Tässäkin nähdään jonkinlaisia epäihmisiä, jotka eivät tunnista myötätuntoa herättäviä piirteitä enää toisissaankaan. Jotakin menee rikki ja se muuttaa osalliset pysyvästi.  

”Osku oli siellä viime yönä. Hautuumaalla. Hän katsoi minuun, mutta en usko hänen ymmärtäneen, mitä hän katsoi.” En usko hänen ymmärtäneen, että olen ihminen, Siiri ajattelee, mutta ei sano ääneen. (s. 27)

Kun lakkaamme näkemästä toisemme ihmisinä, on tilanne valmis kuinka hirveälle pahuudelle tahansa. Lopulta on astuttu kaiken järjen rajojen yli, menetetty omatunto, verta ja luottamus muihin. Silti lohtua voi olla löydettävissä, jos niin haluamme.

En ole hetkeen törmännyt kirjaan, jonka lukemisen olisin toivonut kestävän kauemmin, mutta tämä oli sellainen. Pienoisromaani on nopeasti luettu. Tarinassa olisi ollut aineksia pidempäänkin romaaniin ja tunnelmassa olisi mielellään viipyillyt. Toisaalta arvostan romaanin päättyessä samaa tunnetta kuin hyvän novellin luettuani: jokin jäi vielä mietityttämään.  

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.