Irtoaako pedolta?

Romaani. Terhi Tarkiainen: Peto irti
Tammi 2023, 361 s.

Terhi Tarkiaiselta saatiin vihdoin jatkoa vuonna 2018 ilmestyneelle viihteelliselle vampyyriromaanille Pure mua. Julkaisin uudelleen siihen liittyvän lyhykäisen blogipostaukseni, joten jos joku on kiinnostunut, sen voi lukea täältä.

Peto irti on itsenäinen jatko-osa, jonka tapahtumat käynnistyvät siitä, mihin aiempi teos jäi. Päähenkilö on kolmekymppinen ihminen Anna, joka tasapainottelee omintakeisessa suhdetriangelissa vampyyrien Vladin ja Kalman kanssa. Tällä kertaa he seikkailevat kuolemattoman Kullervon peijaisissa Kalevalassa. Kalevala on maatila, jonka ympärille rakentuu eräänlainen vampyyrien ja muiden kummajaisten perheyhteisö. Johtohahmo Kullervon kuolema aiheuttaa vampyyrien ja Hukkapojiksi kutsuttujen nuorten välisten kaunojen pahenemisen. Riitoja yrittää ratkoa leskeytynyt Kyllikki. Tämän voimanaisen ohella tutustutaan muihinkin merkillisiin hahmoihin, kuten kaunissilmäiseen, mutta epäilyttävän petomaiseen Pontukseen.

Vladin ja Kalman kanssa yhteenhitsautunut Anna hikoilee yhä vaarallisemmaksi käyvien ristiriitojen välissä ja yrittää käsittää sekä omia tunteitaan että monta päivää kestävien peijaisten rituaaleja. Henkiinkin olisi hyvä jäädä. Mielellään pitäisi saada myös miestä ja niitähän riittää, mutta pedoiltakaan ei ihan stereotyyppisen helposti tunnu irtoavan. Sopivan yhteisymmärryksen ja luottamuksen löytäminen on vaikeaa. Kiihkeitä hetkiä koetaan melko ilahduttavasti, joten niiden puutteeseen ei romantiikannälkäinen lukija pääse kyllästymään.

Teos on edeltäjäänsä verrattuna jo miljöönsä puolesta staattisempi eikä rakenna ihan samanlaista jännitettä, mutta johan tässä ollaan ihmissuhdekuviossakin ensituttavuutta pidemmällä. Leppoisaksi kesäviihteeksi kirja sopii, vaikka sijoittuukin talveen. Tarkiainen on mielettömän nokkela sanankäyttäjä ja monet sanavalinnat herättävät hilpeyttä. Värikäs kielenkäyttö on teoksen vahvuus. Riskinä siinä on, että nokkeluudet alkavat jossain vaiheessa ärsyttää itsetietoisuudellaan, mutta siltä vältyttiin kyllä aika hyvin. Esimerkiksi tämä Hukkapoikaporukan kuvaus naurattaa ääneen ja saa aneemisempaa minimalismia suosivan kirjoittajan hetkellisesti kateelliseksi:

Annan aamiaispöydässä selaileman paikallislehden mukaan alueen työttömyysluvut olivat ohittaneet synkän ja syöksyneet sävyihin, joita edes Lovecraft ei olisi tunnistanut. Maaseutu autioitui nopeammin kuin toimittajat ehtivät keksiä sille uusia kielikuvia, ja hupparit päällä maleksivissa Hukkapojissa näkyivät nyt tuon rakennemuutoksen veltot tulokset. Näihin nuorukaisiin peruskoulu oli jättänyt vain vähän jälkiä ja toisen asteen koulutuskin oli keskeytynyt kolmannen asteen palovammoihin kannabispiipusta. (s. 94)

Hukkien ja vampyyrien kaunat rinnastuvat suoraan ihmisyhteisöjen luokkaeroihin, joista nämä kadonneet pojat ovat surullinen esimerkki. Katkeruus ja vaikeus ilmaista tunteita synnyttävät petoja. Tähän yhtälöön on mielenkiintoisesti nivottu ylisukupolvinen syrjäytymisen kierre katsomalla kauas muinaisuuteen ja veljessotiin, jotka kärjistyvät edelleen väkivallaksi. Jotkut asiat ja tässä tapauksessa jopa jotkut henkilöt ovat kuolemattomia, mutta onko se hyvä? Kuolema kuitenkin raivaa myös tilaa uudelle ja vanhojen kiistojen soisikin kuolevan. 

Intohimoinen elämänjano puolestaan saisi jatkua ikuisesti ja sitä kohti tarina vetää riemukkaasti.