Yöjuoksulla kohti vai karkuun?

Hildur Knútsdóttir, suom. Eeva-Kaisa Suhonen: Yöjuoksu
Islanninkielinen alkuteos: Myrkrið milli stjarnanna 2021
Haamu 2026, 178 s.
Kansi: Karoliina Norontaus

Muistin taas hiljan, miksi tykkään kauhusta. Ahdistun aikuisille suunnattujen kirjojen liian onnellisista lopuista ja siitä, että monimutkaisiin asioihin saapuu yksinkertaisia ratkaisuja. Voidaan myös kysyä, miksi fiktiivisillä hahmoilla pitäisi olla oikeus ylenpalttiseen onneen, kun sitä oikeillakin ihmisillä on varsin rajallisesti. Eli onko rauhoittavampaa sittenkin lukea kauhuskenaarioita ja toivoa, että ne eivät tapahdu, kuin haaveilla mahdottomuuksista? Ehkä. Ainakin silloin tällöin. Hyvä on, aika usein.

Islantilaisen Hildur Knútsdóttirin Yöjuoksu on kirjailijan ensimmäinen suomennettu romaani (suom. Eeva-Kaisa Suhonen) enkä ole aiemmin lukenut hänen tuotantoaan muillakaan kielillä. Kirjailija oli huhtikuussa kunniavieraana KauhuConissa Helsingissä ja kertoi siellä myös romaanistaan sekä siitä, miten kauhua kirjoittamalla voi käsitellä juuri pahinta, mitä voisi tapahtua.

Yöjuoksun päähenkilö Iðunn on – tai hänen pitäisi olla – ihan tavallinen työssäkäyvä nainen, joka tuntee selittämätöntä väsymystä. Vartaloon ilmestyy mustelmia, joiden alkuperä on arvoitus. Epätoivoisten lääkärikäyntien jälkeen Iðunn alkaa tarkkailla itseään aktiivisuusrannekkeen ja gps-paikantimen avulla. Käveleekö hän unissaan, minne ja miksi? Mikä tärkeintä, mitä hän on öisillä reissuillaan tehnyt? Taustalla häälyy menetys, joka tuntuu arvoitukselta.

Yöjuoksu yhdistelee chick lit -elementtejä ja mustaa huumoria painajaismaiseen kauhutarinaan, jossa ei ainakaan yksinkertaisia vastauksia ole tarjottimella. Pidin kerronnasta todella paljon, ja lukiessa sai muutaman kerran jopa nauraa ääneen. Ilmaisu on tyylikästä ja minimalistista, mikä on itselleni mieleistä luettavaa: lyhyissä luvuissa on paljon painavaa asiaa.

Sumuinen väsymys ja oman vartalon yllättävä pettäminen ovat ainakin keski-ikääntyville jo sen verran tuttua, että epämukavuustiloja tulee jo pelkästä kontrollin menettämisen pelosta. Teos pelaa psykologisesti osuvasti muistinmenetysajatuksella: on yksi inhottavimpia kauhukuvia, ettei muista, saati hallitse omia tekojaan. Kun ei voi luottaa itseensä, luottamus muihinkin tulee mahdottomaksi. Iðunn on hyvin yksin. Yksinäisyys on alkuun mustan huumorin lähde, sillä terävät huomiot yhteiskunnasta ja muista ihmisistä tulevat esiin hivenen ulkopuolisen katseen kautta. Asetelma muuttuu kuitenkin pian pelon aiheeksi, ja kuten arvata saattaa, tarina saa loppua kohti yhä riipivämpiä sävyjä.

Teos on nopealukuinen. Monitulkintainen loppu tulee äkkiä ja jättää paljon lukijan varaan. Olisin itseasiassa toivonut pidemmälle kehiteltyjä vastauksia, mutta siihen on nyt tyytyminen, mitä annetaan. Liika rautalangasta vääntäminen toki myös lässäyttää tarinat helposti.

Minulta ilmestyi juuri oma esikoiskauhuromaani Nurkka (Osuuskumma), enkä voi välttyä ajatukselta, että teosten päähenkilöt ovat henkisesti jonkinlaista sukua toisilleen: minäkertojia yhdistää melankolinen asenne maailmaan, hajoava pyrkimys pysyä työelämän rattaissa, sosiaalinen kömpelyys, epämääräiset ihmissuhteet ja kasvava epäluottamus oman pään tolkullisuuteen arkirealismin keskellä. Tämä oli siksikin virkistävä kohtaaminen, koska en ole toistaiseksi törmännyt moniin muihin näin tutulta tuntuviin hahmoihin suomeksi tässä genressä. Kenties niiden hetket ovat käsillä.

En tiedä, onko Knútsdóttirin tuotantoa tulossa lisää suomeksi, mutta tulen lukemaan, jos on. Goodreadsissa teos näyttää kohdanneen paheksuntaa, koska siinä kuvataan eläimiin kohdistuvia julmuuksia. Pakko vähän paheksua tätä paheksuntaa. Lieneekö pinkki kansi houkutellut teoksen pariin muunlaisia kuvauksia kaipaavia lukijoita, mutta itse toivoisin, että kauhugenremääritelmä riittäisi sisältövaroitukseksi. Oletus on, että teos sisältää silloin jotain epämiellyttävääkin, tai jollei sisällä, se ei ole välttämättä genressään kovin onnistunut.