Vaeltelua väsyneiden klinikalla
Romaani. Johanna Valjakka: Klinikka O
Kosmos 2025, 176 s.
Johanna Valjakan esikoisromaani Klinikka O sijoittuu unihäiriöklinikalle, jossa balettitanssija Esme on potilaana. Tässä poikkeustilassa ollaan heti teoksen alussa. Esme kamppailee erottaakseen unen ja toden toisistaan, toivoo saavansa nukkua ja näkee unihallusinaatiossaan hirviömäisen olennon nimeltä Ruger.
Klinikka ei ole aivan tavanomainen, vaan siellä on omat erikoiset sääntönsä, kuten vain yksi, oma televisiokanava. Esme punnitsee jatkuvasti mielessään, ollaanko klinikalla potilaita vai vankeja. Kun Esme alkaa kyseenalaistaa lääkärin tarkoitusperiä, herää epäily, onko klinikan toiminnalla muitakin motiiveja kuin ihmisten hyvinvointi. Lukijaa kiinnostaa tietysti myös se, miksi klinikalle on päädytty, eli mitä Esmelle on tapahtunut.
Esmen seurana ovat muut loppuunpalaneet ja painajaisten piinaamat ihmiset, joiden elämä on liian kireä elämiseen. Aikaamme sidotut sairaudet väsyttävät ja hajottavat käsityksen todellisuuden yhtenäisyydestä. Enää ei välttämättä muisteta, oliko unettomuus ennen vai jälkeen väsymyksen, onko se syy vai seuraus. Keho ja mieli ovat jääneet ylisuorittamisen jalkoihin:
Ja ehkä jos Esme vain vetäisi vatsaansa sisään aavistuksen enemmän, harjoittelisi kerran kiellon päälle, saisi jalkansa nostettua hieman korkeammalle, jonain päivänä tässä kaikessa olisi järkeä. (s. 116)
Teemat ovat ajankohtaisia ja tärkeitä, ja niihin pystyy varmasti moni lukija samaistumaan, vaikka todellisuudentaju tuntuisikin vielä melko terveeltä.
Unitilan käytössä tarinankerronnassa on monia sudenkuoppia, mutta tässä teoksessa maailma toimii eheänä. Lukiessa ei jää kaipaamaan selkeää eroa uneksinnan ja valveen välille, sillä niitä ei ole tarpeenkaan erottaa toisistaan. Teoksen näkökulmasta ne ovat paljolti yhtä.
Valjakan kielenkäyttö on taitavaa. Teos vilisee kauniita kielikuvia, joihin tekee mieli upota. Kappaleet on erotettu toisistaan ilmavasti tyhjällä rivillä, mikä toimii hyvin ja tekee lukemisesta miellyttävää. Sanoja saa nautiskella pieni pala kerrallaan: teos sopii siis väsyneemmällekin lukijalle ja tuo jopa jonkinlaista lohtua siihen tilaan. Ennen kaikkea tämä toimii hienosti tunnelmien ja kohtaamisten hetkien kuvaajana.
Loppua kohti kauhuelementit vahvistuvat. Klinikka menee yhä epäilyttävämmäksi ja tunnelma painajaismaisemmaksi. Piinaavista tunteista huolimatta teoksessa on vahvasti läsnä myös toivo:
Ja tietämättä ketä, hän rukoilee: jos minulla todella on sielu, joka jonain päivänä lohkeaa aivoistani, anna sen liittyä osaksi luontoa; anna älyni tippua järviveteen sateena ja rakkauteni sukeltaa multaan, jossa se voi syleillä puiden juuria ja syntyä uudelleen silmuina. Älä anna kaiken jäädä tähän, tänne. (s. 44).
Vaikka maailma ei juuri nyt ole saavutettavissa koko loistossaan, sen kauneus ei ole unohtunut.
Kommentit
Lähetä kommentti