Lemmen voiman kylmä kosketus

Novelliantologia. Toim. Juri Nummelin & Tomi Peuhkurinen: Lemmen voima. Tarinoita kuolleiden rakastamisesta.
Kirjoittajat: Elina Loisa, Miina Supinen, Lauri Lattu, Tomi Peuhkurinen, Sinikka Vuola, Timo Hellman, Esko Roininen, Juri Nummelin, Juha Mäntylä, Tuomas Aitonurmi, Akseli Heikkilä, Artemis Kelosaari.
Kustantamo Helmivyö 2025, 214 s.

”Se johtuu vain tästä marraskuusta”, Helka kuiskaa.
”Sinulla on kylmät kädet, koska marraskuun kylmyys on tarttunut niihin”.
- Elina Loisa: Lemmen voima, s. 12

Hienoa, että näinkin pimeä aihe kuin nekrofilia näkee päivänvalon kotimaisten kirjoittajien novelliantologiassa Lemmen voima. Tarinoita kuolleiden rakastamisesta. Kuten Juri Nummelin, Tomi Peuhkurinen ja Lauri Lattu toteavat esipuheessa, tämä teos on ensimmäinen laatuaan. He taustoittavat kuolleisiin ruumiisiin seksuaalista himoa kuvaavan nekrofilia-termin tulleen käyttöön 1800-luvun puolivälissä, vaikka itse asia ei tietenkään näin uusi olekaan. 

Novellien sisällöt liikkuvat nekrofiilisista murhatapauksista absurdeihin ja yliluonnollisiinkin fantasioihin. Mukana on useita tunnettuja kirjailijoita ja monipuolinen kattaus erilaisia näkökulmia. Syytä onkin, sillä kun sillä silmällä katsoo ympärilleen, niin löytyyhän niitä nekrofiliavivahteita tosiaan sieltä sun täältä vampyyriviihteestä kansansatuihin.

Teos alkaa vahvasti Elina Loisan niminovellilla Lemmen voima, jossa piika menee vielä kerran isännän kanssa aittaan – vaikka, kuten arvata saattaa, toinen on hiljattain kylmennyt. Tosirakkautta ei kuitenkaan moinen este pysäytä. Ehkä kuolema voi jopa siloitella elämän aikana koetun epäoikeudenmukaisuuden tasaisemmaksi. Tarina osoittaa, että nekrofiliaan voi yhdistyä myös romantiikkaa, kuten jo Edgar Allan Poelta opimme. Tästä tulikin mieleeni, että ammoisten aikojen kirjallisuudenopiskelijana tein seminaarityön Poen runosta Annabel Lee – enää en käsittelystä kyllä muista paljon muuta kuin sen, että nekrofilian maininta tulkinnan yhteydessä ei saanut varauksetonta kannatusta ja se tuntui itsestänikin jotenkin kiusalliselta. Ehkä tämäkin kertoo jotain aiheen epämiellyttävyydestä. Voidaan ajatella, että romanttisen rakkaudenhan kuuluisi olla kaunista tai että sitä pitäisi pyrkiä tulkitsemaan niin. Itseäni kuitenkin kiehtovat juuri ristiriidat kuten ilmeisesti monia muitakin kauhun ystäviä.  

Miina Supisen Prinsessa oli yksi suosikkinovelleistani. Se kertoo isän ja tyttären omalaatuisesta suhteesta. Tytär kokee mustasukkaisuutta isänsä naissuhteista, joita kieltämättä lapselle sopimattomasti joutuukin todistamaan. Oivaltavat viittaukset Lumikki- ja Prinsessa Ruusunen -satuihin sopivat hyvin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa keikkuvan tytön mielenmaisemaan. Ajatus siitä, miten kidutus ja häväisy jatkuvat kuoleman jälkeenkin, tuntuu painostavalta tarinassa, jossa ihmiset rinnastuvat kouriintuntuvasti esineisiin.

Lauri Latun sotarintamalle sijoittuva Rakkautta juoksuhaudassa puolestaan saa miettimään, viihtyvätkö nekrofiilit sotaoloissa yhtä hyvin kuin vampyyrit, siellä kun ollaan joka tapauksessa tappamassa, eikä kukaan tarkistele ruumiita yhtä tarkkaan kuin rauhanoloissa. Nekrofiilisen rakkauden traagisuus on sen lyhytaikaisuudessa, onhan kuollut ruumis väistämättä elävää nopeammin katoava. Tässä tosin koko rakkauden käsite näyttäytyy ironisena, mikä niin ikään sopii sotatilanteeseen. Näennäisen hyvällä asiallahan siellä ollaan tekemässä pahaa.

Tomi Peuhkurisen Rakkauden laji käsittelee nekrofiliaa osana avioliitossa toteutuvaa seksuaalisuutta, mutta enemmänkin Amerikan psyko -vivahteilla kuin arkea piristävillä fantasioilla. Onko taipumus sellainen, joka kannattaa jakaa puolison kanssa, vai kääntyykö se liian helposti itseä vastaan? Kannattaa ehkä miettiä useampaan kertaan, jos tilanne osuu kohdalle.

Sinikka Vuolan Pieni kuolema on kekseliäs tarina siitä, miten rakkaan voi tavoittaa ruumiillisesti vielä kauan kuoleman jälkeen. Vaikka siinäkin kuvattu ihmissuhde on jo lähtökohdiltaan erikoinen, on tämä kuitenkin antologian romanttisimmasta päästä, eikä kaipuu ole pelkästään seksuaalista.

Sotatantereelle palataan Timo Hellmanin novellissa Olipa kerran sota, joka piirtää karun realistisen näkymän sotaolosuhteisiin. Kummallisissa oloissa kummalliset teot eivät kaipaa liikoja selittelyjä, vaan toimivat tehokkaammin ilman.

Esko Roinisen Backrooms puolestaan luo jollain lailla harhaisen tunnelman, jossa ihminen on lukittautunut hämärään ja etsii itseään sen sokkeloissa. Huomasin haparoivani siellä langanpäitä etsien.

Yksityisetsivän ja salaisia sisäpiirejä esittelee Juri Nummelinin Kuolleet syö keltaista lunta. Se on nekrofilialla höystetty murha- ja dekkaritarina. Siinä nekrofiliaviehtymys näyttäytyy kenties vastenmielisimmillään, koska se kytkeytyy enemmän piittaamattomuuteen ihmishengistä kuin pakkomielteenomaiseen haluun.

Juha Mäntylän Mielen labyrintti on pitkähkö päiväkirjamerkinnöistä koostuva tarina, jossa ihminen taistelee mielihalujaan vastaan. Oman ihmisyyden kyseenalaistaminen ja kiinni jäämisen pelko varjostavat elämää ja tekevät sen mahdottomaksi.

Tuomas Aitonurmen Livahdus on rakenteeltaan erilainen, esseemäinen teksti, jossa kerrotaan kuuluisista nekrofiilisista sarjamurhaajista. Tätä kautta tuodaan esiin homoseksuaaleihin kohdistunut vähättely ja marginaaliin ajaminen myös poliisitutkinnallisissa asioissa. Julmia piirteitä näytetään siten ei vain murhaajissa, vaan myös yhteisöissä, joiden kuuluisi suojella uhreja:

Se, miten paljon queer-miehillä on merkitystä yhteiskunnan silmissä kuoltuaan, kertoo kaiken olennaisen siitä, miten paljon meitä arvostetaan silloin kun elämme. (s. 154)

Kyllä, myös suhtautuminen murhaan on kulttuurisidonnainen ilmiö.  

Antologian aiheesta saattaa arvata, että ruumishuone on toistuva tapahtumapaikka ja siellä ollaan esimerkiksi Akseli Heikkilän novellissa Raatokukka. Nimensä veroisesti tarina yhdistää kokijansa sydämessä kauniina tuntuvan kaipauksen ja kuoleman karuuden. Tarinan päähenkilö etsii aitoa rakkautta kuolleista, mutta voidaanko ihmisyyttä tulkita enää kuoleman jälkeen? Onko mahdollista asettua kuolleen osaan?

Artemis Kelosaaren Paronitar, papitar, juristi, lämmittäjä esitteleekin sitten ihan oman genrensä. Raato- eli nekropunkissa kerran kuolleet ja muumioituneet elävät tavallisten elävien keskuudessa, mutta omissa oloissaan piilotellen. Syyn arvannevat kaikki, eli kuolleet eivät ole se pidetyin väestönosa. Tämä on kuin katsoisi käänteistä The Night of the Living Deadia, jossa kuolleet yrittävät sulkea eläviä ulos. Tarina sopii hyvin viimeiseksi, koska selkeästi yliluonnollisimpana se vie aiheen vielä ihan uudelle tasolle.

Kokonaisuutena antologia oli toimiva. Aihe ja kaunis kansi herättivät heti mielenkiinnon, mutta kenties vertailukohteiden puuttumisesta johtuen varsinaisia odotuksia sisällön suhteen ei silti ollut. Eipä sillä, usein ennakko-odotukset ovatkin tylsä lähtökohta lukukokemukselle.

Mielenkiintoista on, että vallitsevinta teksteissä oli tarkastella nekrofiliaa mieltymyksen kokijan kautta. Kenties tämä yhdistyy laajempaan trendiin ymmärtää "hirviön" näkökulma. Häpeä ja syyllisyys olivat paljon koettuja tunteita, mutta myös tietynlainen tunteettomuus ja pahuus. Aitonurmen teksti kuitenkin tarkasteli ilmiötä ns. ulkopuolelta tai uhrinäkökulmasta ja toi sen siten koko karmeudessaan esiin. Minäkertoja oli paljon käytetty, mutta samaistuttavasti sinut ei viehtymyksensä kanssa juuri kukaan hahmoista ollut. Vaikka keskeistä oli nimenomaan ruumiillisuus ja seksikokemukset, kuolemaa käsiteltiin kyllä huomattavasti laajemminkin.

Antologia onnistuu olemaan yhtä aikaa kauhuromanttinen, kantaaottava, väkivaltainen, kiehtova ja vastenmielinen. Tunnustan, että olihan tässä stimuloivat hetkensä. Tunnustan myös, että minua ei suoranaisesti haittaa, vaikkei tästä aiheesta ihan jatkuvalla syötöllä tulisikaan julkaisuja. Aihe on vähän sellainen, johon tutustuu mielellään, mutta ei ihan joka päivä.