Kun kotiin muutti Mantikora

Romaani. Maria Turtschaninoff, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, kuv. Peter Bergting: Mantikora
Tammi 2024, 97 s.

Mantikora on karmiva varhaisnuorille suunnattu kauhukirja. Se kertoo Li-nimisestä tytöstä, jonka äitipuoli ei suinkaan ole ihminen, vaan pelottava mantikora, joka syö ihmisiä.

Kolme riviä hampaita. Ihmisen kasvot, leijonan ruumis, käpälät, kynnet ja häntä. Hengenvaarallinen. Uhreista ei jää jäljelle edes luita eikä vaatteita (s. 17).

Yritä nyt sitten semmoisen kanssa asua, kun isä kieltäytyy näkemästä ilmiselvää totuutta ihmismaskin takana. Myös pikkuveli Jonas, joka on vielä melkein vauva, on jatkuvassa vaarassa. Lin täytyy siis pelastaa itsensä lisäksi veli, jota mantikora ruokkii innostuneesti saadakseen lihavan paistin. Mantikoran voi kuitenkin taltuttaa vain yksisarvisen sarvella ja nuo eläimet ovat aika vähissä. Li ei silti jää neuvottomaksi. Onneksi pari fiksuakin aikuista on auttamassa, vaikka he eivät Lin todellisia motiiveja tiedäkään. Itse tehtävä on kuitenkin suoritettava yksin.

Olen lukenut Maria Turtschaninoffilta aiemmin nuortenkirjan Maresi (Tammi 2014, suom. Marja Kyrö). Siitä jäi päällimmäisenä mieleen osoittelevan tuntuinen väkivalta, jonka merkitys ei ehkä täysin avautunut minulle. Tämäkin teos on brutaaliudessaan hämmentävä, mutta myönteisellä tavalla. Suosittelisin tätä 5.-6.-luokkalaisille, mutten kaikkein herkimmille yksilöille, vaan nimenomaan kauhun ystäville. Itse olisin luultavasti lapsena rakastanut tätä ja sitten nukkunut muutaman unettoman yön. Tarina toimii kuitenkin vallan mainiosti vanhemmallekin lukijalle.

Idea mantikorasta on omaperäinen ja sellaisena mieleenpainuva, koska tämä hirviö ei ole päässyt kulumaan liiallisessa käytössä. Eläviä kuolleita ja tavanomaisempia mörköjä liikkuu lastenkirjallisuudessa vikkelästi, mutta eläin-ihmishybridit ovat nähdäkseni harvemmassa. 

Manticora on ollut suosittu hahmo keskiajan Euroopassa, jossa hirviömäiset hybridit koettelivat ihmiskunnan ja eläinkunnan rajoja. Manticora käsitettiin keskiajalla usein eläinlajiksi, jonka ihmiskasvot aiheuttivat epämiellyttävää kauhua. Moraalisissa ja vertauskuvallisissa pohdinnoissa peto yhdistettiin paholaiseen. (Miikka Tamminen: Keskiajan hirviöt, 56, Gaudeamus 2022)  

Ehkä onkin aika ottaa tämä peto jälleen käyttöön. Pelko ihmisten ja eläinten risteytymisestä ei enää synny samoista syistä kuin keskiajalla, mutta elää ajatuksissa edelleen. Vaikka kuinka rakastaisimme eläimiä, ihmiseksi naamioitunut epäihminen aiheuttaa herkästi kauhun väreitä, samoin kuin lajien sekoittuminen niin, ettemme hahmota, mistä on kyse, mikä se on, ja mihin se pystyy.

Fantasiaolentojen läsnäolo kaupunkiympäristössä on teoksessa kiinnostavasti rakennettu – arki sulautuu tarinoihin luontevasti. Kerronta on tiivistä ja tehokasta. Se ei ratkeile sivupoluille, vaan rakentaa tunnelman hienosti:

Alhaalla kadulla ajaa auto, sen valot pyyhkivät huonetta ja saavat varjot tanssimaan. Seuraan valoja katseellani. Yhden ohikiitävän hetken teen niin.

Kun käännän katseeni takaisin, se on avannut silmänsä. Se tarkastelee minua, silmät ovat kuin mustat aukot. Se hymyilee. Saumat kiristävät. (s. 18).

Pahan läsnäolo omassa kodissa, kun kukaan muu ei sitä näe, on todella kylmäävä tilanne. Parasta kirjassa on ehkä se, että se ei ainakaan sorru vähättelemään lasten pelonaiheita. Pikemminkin se saa lukijan miettimään, miten vakavia seurauksia voi olla, jos niitä ei ota vakavasti. Vaikeisiin asioihin ei tule helppoja vastauksia, kuten vielä kirjan alkupuolella saattaa kuvitella.

Peter Bergtingin kuvitus on upea ja onnistuu parissa kohtaa herättämään aitoja pelon väristyksiä. Kuvat ovat sekä todella kauniita että hirvittäviä ja tekevät tarinan seuraamisen vaikuttavaksi ja helpoksi myös vähemmän lukeville. Sadunomaisuudessaan tämä on hyvin toimivaa kauhua.