Suomaat upottaa lukijan usvaansa

Sarjakuva. Tuomas Myllylä ja Sari Sariola, suom. Antti Koivumäki: Suomaat
Zum Teufel 2024, 72 s.
Englanninkielinen alkuteos: Fenlands 2019-2024

Sarjakuvien lukijana olen vähän satunnainen seikkailija, joka lukee kyllä niitä mielellään, mutta liian usein unohtaa tämän kuvallisen vaihtoehdon olemassaolon (ja suurin idolinikin näiden saralla on hän-jonka-nimeä-ei-enää-lausuta). Toisaalta se on kyllä sitten nautinto, kun saa pitkästä aikaa eteensä värisyttävän tarinan, ja tämä oli sellainen.

Teos tuli jossakin uutisoinnissa vastaan, onhan se tällä hetkellä sarjakuva-Finlandia -ehdokkaana (tulipas tästä sanahirviö, mutta hirveämpiä itse teoksessa).

Tuomas Myllylän ja Sari Sariolan Suomaat sijoittuu 1800-luvulta näyttävään Englantiin ja kertoo irlantilaisesta nuoresta naisesta, Aislingista, joka kiertää maata työnhaussa. Onni näyttää potkaisevan, kun hän saapuu kissansa kanssa valtavaan kartanoon, johon tarvitaan palvelusväkeä. Aisling saa paikan synkässä kartanossa, jonka jäljettömiin kadonneen nuoren herran huoneeseen ei saa koskea ja jonka emäntä on huoneeseensa lukittautunut erakko. Omituinen paikka vaikuttaa uhkaavalta, mutta onneksi palvelusväen joukosta löytyy myös liittolaisia.

Aislingilla on kyky nähdä enemmän kuin muilla. Hän aistii myös ne, joista aika on jättänyt, mutta jotka ovat yhä paikalla. Kiehtovan aavemainen tunnelma pitää otteessaan alusta asti ja saa hurjia ja toiminnallisia sävyjä. Aisling on harvinaisen päämäärätietoinen ja peloton päähenkilö, joka kasvaa kohti suurempaa tehtävää.

Kertomus sisältää goottikauhusta ja kummitustarinoista tunnistettavia elementtejä ja vähän muutakin mörköä. Kartanomiljööstä on saatu paljon irti. Tehokkuus perustuu juuri siihen ja sen tuttuuteen, mutta käsittely tuntuu silti yllättävän tuoreelta.

Tapahtumien vyöry etenee tarinassa niin herkullisesti, että sitä olisi voinut seurata pidempäänkin ja salaisuuksia olisi voinut avata syvemmältäkin. Kauneinta ovat hirviöt. Niiden kanssa eksyi mielellään usvaisiin maisemiin.  

Mukana oli jokunen kohta, joka muistutti, miksi kauhu/fantasiasarjakuvaa ylipäätään kannattaa kokea: se pieni hetki siinä kuvan ja sanan (joista kumpikaan ei pärjäisi ilman toista) välissä. Hetki, joka täyttyy tunteesta ja oivalluksesta ilman että lukijana välttämättä pystyy edes sanottamaan, mistä on kyse. Mutta sen ymmärtää. Ja vaikuttuu.

Ei valittamista. Jatkoa odotellessa.