Koti on aina koti

Romaani. Shirley Jackson, suom. Laura Vesanto: Linna on aina ollut kotimme
Fabriikki Kustannus 2018, 198 s.
Kannen kuvat: Kristian Jalava
Englanninkielinen alkuteos We Have Always Lived in the Castle, 1962

Shirley Jacksonin (1916-1965) tuotantoa ei ole paljon suomennettu, joten alkuun kiitos jo muutamien vuosien takaisesta kulttuuriteosta turkulaiselle osuuskuntakustantamo Fabriikille. Hienoa, että tämä klassikko on luettavissa suomeksi. Itsehän olen varsin laiska lukemaan muilla kielillä, vaikka englanti periaatteessa luonnistuukin.

Romaani Linna on aina ollut kotimme kertoo Blackwoodin suvun viimeisistä edustajista, sisaruksista Merricat ja Constance sekä heidän Julian-sedästään. Kaikki kolme asuvat yhdessä kartanossa, jota pikkukylän muut asukkaat välttelevät. Blackwoodit ovat halveksittuja ja pelättyjä, ja kertomuksen edetessä paljastuu pikkuhiljaa miksi. Kun perheen paikallaan seisovaan arkeen tunkeutuu rahanahne Charles-serkku, sekin vähä, mitä kulisseista on jäljellä, alkaa huojua pahemman kerran.

Romaanin tunnelma on todella psyykkaava. Kertojana toimii Merricat, jonka ääni on tavallaan yhtä aikaa aikuisen ja lapsen. Lukija kyseenalaistaa kertojanääntä jatkuvasti, mutta se on lopulta ainoa todellisuus, johon voi tarrata.

Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle, mullan alle hautuumaan! (s. 27)

Kyläläisten sisaruksille hoilottama pilkkalaulu on tunnelmaltaan Liisa ihmemaassa -tyylisen pimeä ja jää päähän kaikumaan. Jackson kuvaa yhteisöllistä pahantahtoisuutta ahdistavalla tavalla, koska siihen on niin helppo uskoa. Se näyttää, mitä ihmiset pahimmillaan ovat laumassa: tavallisesti turvalliseksi koettu yhteisöllisyys antaa myös voiman tuomita toinen, olla käymättä oikeutta, sulkea ulkopuolelle tai käydä kimppuun kuin noitavainoissa konsanaan. Jacksonin tunnetuimpiin novelleihin kuuluva Arpajaiset (julk. kokoelmassa Tulilintu, suom. Titia Schurman, toim. Markku Sadelehto, Kustannus Jalava, 1993, alkup. The Lottery 1948/1949) käsittelee samantyyppistä aihetta. Mitä enemmän ympärillä on ihmisiä ja mitä suurempi yhteenkuuluvuus heillä on keskenään, sitä suuremmassa vaarassa on – myöskään se ei välttämättä ole ennustettavissa, keneen viha kohdistuu.

Kirja saa miettimään, millaista olisi elää, jos jokainen ihminen olisi potentiaalinen uhka. Tottuisiko siihen, että kun menee ulos, pitää kaikin keinoin välttää kohtaamasta ketään ja voiko kaikesta huolimatta olla onnellinen. Jos ihminen haluaa sulkea itsensä maailman ulkopuolelle, kenties ainoa keino siihen on hypätä normien ulkopuolelle tavalla, joka ei enää mahdollista paluuta. Voisiko näin jäädä myös ikuiseksi lapseksi, jonka ei tarvitse kantaa vastuuta tai kohdata muita? Teoksen psykologinen taso on nerokas ja herättää monitahoisia kysymyksiä.

Mitä sitten lopulta on tapahtunut, että tähän tilanteeseen on jouduttu? Siihenkin saadaan vastauksia, jotka eivät ainakaan vähennä ahdistavaa tunnelmaa. Kaikkea ei kuitenkaan onneksi selitetä.