Ne veivät syyttömyyden ja levollisuuden

Novellikokoelma.
Mariana Enriquez, suom. Sari Selander: Mitä liekit meiltä veivät
WSOY 2021, 256 s.
Espanjankielinen alkuteos Las cosas que perdimos en el fuego 2016

Argentiinalainen Mariana Enriquez väläyttää Buenos Airesin yöpuolta viiltävässä novellikokoelmassaan Mitä liekit meiltä veivät. Hylätyt lapset, narkkarit ja hirviömäiset aviomiehet ovat suoraan pahimmista painajaisista. Ihmisen katoaminen on asia, josta kukaan ei välitä.

Teos koostuu kahdestatoista novellista. Niiden tehokkuus perustuu ahdistaviin mielikuviin, joiden taustoja tai seurauksia ei kuitenkaan avata kattavasti. Hyvällä tavalla häiritsevän paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan. Joissakin tarinoissa juuri tilanteeseen samaistunut lukija pudotetaan kyydistä ja päähenkilö jätetään kohtaamaan asia yksin.

Likainen poika avaa kokoelman ja siinä mennään heti varsin synkkiin tunnelmiin. Kauheimpia kuviteltavissa olevia asioita on lapsen kärsimys ja avuttomuus sen edessä – mikä onkaan oma vastuu tässä kaikessa? Samalla voi ihmetellä, mikä on se hetki, kun kaltoinkohdeltu muuttuu siksi, jota pelkäät. Jälkimmäisen kysymyksen esittää samaa teemaa jatkava Naapurin sisäpiha. Novelli Pablito naulasi naulaa: Hörökorvasintin kutsuloru puolestaan kertoo pakkomielteisyydestä näiden asioiden äärellä.

Kievari ja Päihtymyksen vuodet ovat eräänlaisia kasvutarinoita epämääräisissä olosuhteissa: ne näyttävät ruman yhteiskunnan, vaillinaiset valinnanmahdollisuudet ja kapinalliset päähenkilöt.

Adelan talo kertoo nuorista ihmisistä kummitustarinamaisessa muodossa. Samantyyppistä tunnelmaa edustaa Viimeiset koulupäivät, jossa uhkaavinta on se, mitä ei paljasteta.

Hämähäkinverkko kuvaa valintojen suppeutta ahtaassa ilmapiirissä, jossa uhka ovat yhtä hyvin sotilaat kuin omat läheisetkin. Voiko kokonaisen ihmisen olemassaolo olla pelkkä väärinkäsitys? Vihreä punainen oranssi käsittelee myös ihmisen katoamista, mutta tällä kertaa asteittain, osin omasta tahdosta.

Novellit ovat samaan aikaan sekä riipivän inhorealistisia että todellisuuden tuolla puolen yliluonnollisine vivahteineen. Tietynlaista epämukavuutta aiheuttaa tämän rajan häilyminen, kun lukijalle ei jätetä selkeää muotoa, johon tarttua. Siinä kuitenkin juuri piilee novellien hienous. Esittelyssä Enriquez mainitaankin goottilaisen realismin kuningattareksi.

Suomennoksen sanankäyttö on mukaansa tempaavaa ja herättelevää:  

…hän näki unta kädestä, josta sormet irtosivat pojan ravistellessa mutaa iholtaan vedestä noustuaan, ja hän heräsi mädäntyneen lihan lemu nenässään, peläten paniikinomaisesti löytävänsä paisuneet, pahasti tulehtuneet sormet lakanoiden poimuista. (s. 201, Mustan veden syvyyksissä)

Kauhun lähteenä on monissa novelleissa yksilön arvottomuus ja yhteiskunnan piittaamattomuus (köyhistä) ihmisistä. Tämä tulee mielenkiintoisesti esiin novellissa Mustan veden syvyyksissä, joka onkin hyppäys mielipuoliseen palvontaan suorine viittauksine H.P. Lovecraftiin. Kulttimeininkiin viittaillaan jo aiemmin, mutta tämä novelli vie sen astetta absurdimmaksi.

Vaikuttavimpia kertomuksista on kokoelman päättävä niminovelli Mitä liekit meiltä veivät, joka on voimakkaan feministinen ja kertoo oman ruumiin haltuun ottamisesta karmaisevan äärimmäisellä tavalla. Vaikka tarina on kuvitteellinen, sen lähtökohdat ovat niin raadollisessa todellisuudessa, että se saa lukijan tuntemaan aitoa pelkoa. Suomentaja Sari Selander tuokin kiinnostavasti teemoja avaavissa jälkisanoissaan esiin, kuinka Enriquezin naiskertojat elävät todellisuudessa, jossa parisuhdeväkivalta on jokapäiväistä ja naiset kuolevat laittomiin, amatöörimäisiin abortteihin. Asioita, jotka valitettavasti ovat todellisuudessakin monelle arkipäivää.  

Lasten kaltoinkohtelua koskevissa tarinoissa on niin ikään ikävät yhtymäpintansa todellisiin uutisiin. Ne ovat uutisia, joiden yksityiskohtia en luultavasti pystyisi tai haluaisi lukea todellisina tapahtumina. Tämä teos osoittaakin fiktion ja nimenomaan kauhufiktion voiman, koska se antaa mahdollisuuden käsitellä kauheita asioita välimatkan päästä. 

Kaunokirjallisuudessa kauheudet muuttuvat tylyistä faktoista yleisinhimillisesti käsitettävissä oleviksi asioiksi – joita ei silti lopulta pysty käsittämään. Aavemainen muoto tekee asioista juuri niin outoja kuin ne ovatkin. En kuitenkaan myönnä olevani todellisuuspakoinen, vaan todellisuuskriittinen. Samalla sanalla voi kuvata tätä kokoelmaa. Kaunokirjallisuus ja asioiden kärjistäminen sen sisällä tarjoavat mahdollisuuden kantaaottavuuteen. Selander tuokin esiin poliittisen kauhun käsitteen, jolle kasvualustana tässä teoksessa on toiminut 70-80-lukujen diktatuuri.

Tämä kokoelma on ensimmäinen Enriquezin teos, johon olen tutustunut. Kirjailijalta on suomennettu myös romaani Yö kuuluu meille (2022) ja novellikokoelma Sängyssä tupakoimisen vaarat (2024). Luulen, että jatkan tutustumista tuotantoon näiden teosten parissa.

Usein kysytään, mitä lukija saa kirjasta. Tämän kirjan nimestä innoittuneena voisi kuitenkin kysyä myös, mitä kirja vie lukijalta. Nämä tarinat vievät ainakin hetkeksi syyttömyyden ja levollisuuden tunteet. Kyllähän ne vastaavasti jotain tuovatkin. Paitsi hämmennyksen kirjailijan taitavuuden edessä, myös olon, että näkee taas jotain vähän kirkkaammin.