Silmät kiinni, kiltit lapset

Romaani. Josh Malerman, suom. J. Pekka Mäkelä: Lintuhäkki
Karisto 2019, 316 s.
Englanninkielinen alkuteos Bird Box 2014 

Malorie, kuulitko? Siitä puhutaan joka paikassa. On ruvettu väittämään, että se liittyy jonkin asian näkemiseen. Outo juttu, vai mitä? CNN kertoi juuri, että kaikissa tapauksissa on ollut samanlainen tilanne. Että uhrit ovat nähneet jotakin ennen kuin ovat käyneet muiden kimppuun ja tappaneet itsensä. Voitko kuvitella? Mitä? (s. 24)

Uteliaisuus tappaa. Jollet malta olla nostamatta katsettasi kohti kuolemaa, olet sen oma. Tämähän on opittu jo Väinö Linnalta Tuntemattomassa sotilaassa. Toki sitä ennen käsityskyvyn ulkopuolella olevien olentojen näkemisestä aiheutuvaa järjettömyyttä pohti H. P. Lovecraft, joka lienee näistä kahdesta tämän teoksen todennäköisempi innoittaja (vaikka sieltä Suomi-viittaus löytyykin). Joka tapauksessa Yhdysvaltalaisen Josh Malermanin esikoisromaani Lintuhäkki kytkee mielenkiintoisesti toisiinsa näköaistin ja hulluuden.

Romaanin päähenkilö Malorie yrittää selviytyä postapokalyptisessa maailmassa nelivuotiaiden tytön ja pojan kanssa. Romaanissa kulkee kaksi aikatasoa: elämä kolmistaan lasten kanssa ja elämä ennen lapsia katastrofaalisten tapahtumien myötä sattumanvaraisesti syntyneessä yhteisössä. Nämä tarinalinjat toimivat hyvin rinnakkain ja kerivät auki, mitä on tapahtunut selittäen toinen toisiaan.

Kaikki alkaa siitä, kun Malorie saa kuulla olevansa raskaana. Samoihin aikoihin alkaa tapahtumasarja, jossa ihmiset sekoavat ja muuttuvat itselleen ja toisilleen vaarallisiksi nähtyään jotakin. Se leviää kuin virus, suistaa yhteiskunnan raiteiltaan ja pakottaa ihmiset pakenemaan sisätiloihin.

Perusidea teoksessa on hieno: mitä on se, mitä emme saa nähdä? Pystymmekö elämään käyttämättä näköaistia niin kauan kuin meillä on se? Häkkilinnut eivät ole kaikkein omaperäisin, mutta toki osuva symboli tilanteelle. Häkki voi olla myös näkymätön.

Tarina nappaa heti alussa hyvin mukaan (mitä on tapahtunut?) ja pitää mukana loppuun saakka. Keskeistä on toisiinsa pakkotilanteessa turvautuvien henkilöiden välinen dynamiikka ja kysymykset siitä, kehen voi luottaa. Siihen nähden ihmiskuvaus ei lopulta etene kovin syvälliseksi ja pieniä epäloogisuuksiakin on mukana. Tämän johdosta lukukokemus ei aivan nouse huippuunsa, mutta on riittävän mielenkiintoinen, jotta tämä on viihdyttävä ja kannattaa lukea.

Tarina pohtii isoja kysymyksiä, kuten elämän arvoa maailmassa, jossa joutuu itse rajoittamaan itseltään pois kokonaisen aistin. Ihmisyyteen kuuluu aina mahdollisuuksien rajallisuus. Mutta missä menee se raja, jolloin suojautuminen tekee rajoittavuudessaan elämästä hyödytöntä? Milloin kannattaa ottaa riski vain, jotta saisi iloita taivaan näkemisestä?

Erityisen epäoikeudenmukaiselta tilanne tuntuu lasten kohdalla. He ovat luonnostaan uteliaita, mikä on edellytys normaalille oppimiselle. Tiukka ja väkivaltainen kasvatustyyli syntyy tilanteessa, jossa äiti ei ole keksinyt muunlaista. Kasvatus on aina aikuisten pelkojen seurausta. Lapset löytävät myöhemmin omat tapansa selviytyä, mutta niin pitkälle tässä ei vielä mennä. Kirja on kyllä saanut jatko-osan, johon voisi jossain vaiheessa tutustua. Eihän tässä mitään lopullisia vastauksia saada, ja mielenkiintoinen kysymys on sekin, voiko niitä tällaisessa tarinassa antaa vesittämättä jännityksen lähteitä.

Tämä on suomennettu sopivasti koronapandemian alla, ja sopii luettavaksi nytkin, kun sen aiheuttamien rajoitusten aika tuntuu enää ikävältä unelta. Jos mahdollista, nauttikaamme häkittömyydestä ja niistä aisteista, jotka toimivat. Koskaan ei tiedä, mitä niskaan seuraavaksi rysähtää.