Pahuus sisällä

Nuortenromaani. Harri István Mäki: Kirottu
Haamu Kustannus 2023, 142 s.
Kansikuva: Iines Partanen

Harri István Mäen romaani Kirottu lähtee liikkeelle tragediasta.

Viktor on vihainen. Hän on niin täynnä vihaa, että tönäisee entisen parhaan ystävänsä Melissan laiturilta järveen. Vihaa seuraa järkytys, kun Viktor tajuaa hukuttaneensa tytön. Seuraavana päivänä Melissa tulee kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Pian Viktorin pelot saavat absurdeja, yliluonnollisia muotoja. Onko Melissa yhä elossa vai teeskenteleekö vain olevansa? Onko jokin tarttunut tyttöön vedestä? Joka tapauksessa jokin Melissan muotoinen seuraa Viktoria antamatta hetken rauhaa.

Tapahtumat alkavat järveltä ja tiivistyvät sinne. Järvi on uinuva, salaisuudet kätkevä, uhkaava. Keskeinen kauhuelementti on vesi, joka valuttaa synkän koleutensa kouluun ja Viktorin arkeen kuin syyttäjän sormet. On selvää, että Viktor ei voi selvitä teostaan seurauksitta. Eteensä ilmaantuvien vesipisaroiden ja Melissan ilkkumisen myötä hän odottaa paljastumista ja hidasta kostoa.

Nappaan pyyhkeen ja yritän kuivata siihen painajaisuneni. (s. 50)

Tämä lukukokemus jäi häiritsemään. Kirja kuvasi yhtä pahimmista painajaisunista: pelkoa siitä, että on tappanut jonkun. Toinen häiritsevä seikka oli se, että tarina toi vahvasti mieleen vuosien takaisen tositapauksen, jossa nuori poika tappoi koulukaverinsa ja paljastui tekijäksi vasta pitkän ajan kuluttua. Joskus käy mielessä, miten tällaisen teon kanssa voi elää, kun pienemmätkin rikkomukset aiheuttavat vatsanväänteitä. Kertojan oma pahuus, kun päähenkilö on nuori ihminen, on myös (tai etenkin?) aikuiselle vavahduttavaa luettavaa.

Enkä ymmärrä, miten tulen enää ikinä saamaan unta. (s. 50)

Tarina kuvaa ensisijaisesti syyllisyyttä ja sen saamia hirviömäisiä muotoja. Selviää, että Viktorilla oli paha olla jo ennen Melissan kanssa tapahtunutta kaiken muuttanutta riitaa. Mistä paha olo kumpuaa ja miksi kukaan ei näe sitä? Siskolle on tullut oltua liian ilkeä, koulukavereista puhumattakaan. Vanhemmat ovat kiireisiä omissa ongelmissaan ja muutkin aikuiset kuuntelevat korkeintaan puolella korvalla.

Sama tulos kuin keskustelisin printterikaapelille. (s. 58)

Kirja herättää vakavia kysymyksiä, jotka valitettavasti ovat monen nuorenkin arkipäivää. Miten kasvaa pyytämään apua, jos kukaan ei näe edes sitä kaikista pahoista pahinta tekoa?

Mutta kuka minua uskoisi, kuka ottaisi todesta? (s. 108)

Raastavinta on olla yksin jokapäiväisen kauhun kanssa. Vaikka tekijä olisi kuinka moraalisesti hakoteillä, ei sellaista kohtaloa toivo edes pahimmalle viholliselleen. Toki ihmisten syyllisyydentunto ei ole yhteneväinen. Kirja käsitteleekin mielestäni myös sen ulkopuolelle astumista, joka on lopullista luisumista pahaan. Missä menee raja, jonka jälkeen ei voi palata? Voiko peruuttamattoman teon jälkeen vielä olla tunteva ihminen siinä kuin muutkin?

Minä olen se kirottu. (s. 53)

Vaikeneminen ja yhteyden puuttuminen muihin ihmisiin ovat pahuuden kasvualusta. Se, ettei tunnista omia tunteitaan, niiden syitä tai yhteyksiä omiin tekoihin, asettaa vaaran joutua kokonaan niiden ulkopuolelle. Se, että uskaltaa sanoa ja että joku kuulee, on kuitenkin paljon vaadittu. Sitä ylellisyyttä ei ole suotu kaikille.  

Toteutus on onnistunut. Kirja on lyhyt sekä pituudessaan että ilmaisussaan. Minimalistiset, monesti vain yhden lauseen mittaiset kappaleet ovat tehokkaita ja tekevät tunnelmasta painostavan. Säeromaanimainen rakenne kenties houkuttelee myös lukijoita, joita pitkän ja polveilevan tekstin pariin uppoutuminen ei houkuttele. Kokonaistunnelma on kolkko ja lukijan tulkinnasta riippuu, minkä verran valoa polun päässä osaa nähdä. On siellä ainakin pilkahdus.