Aikuistumisriitistä pakanalliseen riittiin joulupukin ja tappajanuken seurassa

Novellikokoelma. Ramsey Campbell, suom. Markus Harju: Vanhat sarvet. Kauhutarinoita. Haamu 2023, 138 s. Kansikuva: Maya Hahto

Tämän kevään lukemistossa sarvet tuntuivat vainoavan eri muodoissaan. Se on oikeastaan ollut ihan mukavaa.

Tähän kokoelmaan on valittu viisi novellia vähän suomennetun Ramsey Campbellin uran eri vaiheista. Se onkin mielenkiintoinen läpileikkaus. Hienon suomennostyön on tehnyt Markus Harju ja alkusanat on kirjoittanut Marko Hautala, joka paljastaa myös Campbellin merkittävän vaikutuksen omaan tuotantoonsa.  

Kokoelman lukaisee nopeasti, mutta sen jälkeen miettii, mitä oikeastaan tulikaan luettua ja tulee tarve selailla tekstejä vielä uudelleen. Novellit eivät ole varsinaisesti vaikeita, mutta monet niistä jättävät jälkeensä pienen hämmennyksen, jonka tilassa miettii, onko sittenkään ihan ymmärtänyt. Tähän vaikuttaa kirjailijan tapa päättää osa tarinoista kuin seinään. Hämmennyksen tila toki toimii kauhussa paremmin kuin se, että kaikki selitettäisiin auki.

Ensimmäinen tarinoista, Aukko (The Gap, 1977), saattelee hiljalleen tunnelmiin. Heti siinä en vielä täysin varauksetta pääse mukaan, vaikka painostavassa vainoamisen tematiikassa onkin jotain kiinnostavaa. 

Novelleista minulle toimivat parhaiten Chucky saapuu Liverpooliin (Chucky Comes to Liverpool, 2010) ja Savupiippu (The Chimney, 1975). Ensimmäinen näistä kommentoi mielenkiintoisesti hysteerisen torjuvaa suhtautumista kauhuun. Se onnistuu kritisoimaan tätä moralismia mutta silti samalla herättämään aitoja kauhun väristyksiä, jotka johtuvat juuri näistä samoista peloista. Mikä vastuu kauheuksien levittäjällä on, voiko se olla vaarallista, entä jos se on sittenkin vaarallista? Ihmisen psyyke on kummallinen juttu, eivätkä kaikki tarinat ja tekstit toimi samoin kaikilla. Missä määrin siis on mahdollista vahingoittaa toisia myös tarinoiden kautta? Novelli kysyy myös, ovatko vaarallisimpia kuitenkaan fiktiiviset tarinat, vai sittenkin ne, jotka kerromme toisillemme täytenä totuutena. Novellissa on siten monta tasoa, joiden kautta sitä voi lähestyä. Se käsittelee myös kauhua eräänlaisena aikuistumisriittinä sekä sukupolvien kohtaamattomuutta. Aidon kohtaamisen sijaan vaarat nähdään mieluummin jossain muualla. Mitä innokkaammin niitä yritetään torjua, sitä suuremmiksi ne kasvatetaan. Campbell esittelee meille yhden pelottavimmista ominaisuuksistamme: ihminen ei ole koskaan niin vaarallinen kuin silloin, kun hän fanaattisesti luulee toimivansa hyvällä asialla.  

Savupiippu, joka rakentuu joulupukkiin uskomisen ympärille, jatkaa sukupolvien kohtaamattomuuden linjalla mutta pureutuu varhaisemman lapsuuden pelkoihin kuin edellinen novelli. Tunnelma on luotu erinomaisesti, ja tässä toimi hortoilu unen ja valveen rajamailla. Asiat, joista ei voi tai uskalla puhua kenellekään, paisuvat valtaviin mittakaavoihin ja yksin omassa päässään ei osaa enää erottaa todellisuutta kuvitelmasta. Sillä tavalla jää jumiin lapsuuden pelkoihin, eikä pääse eteenpäin. Vielä kun kyseessä on omien vanhempien lapselle kertoma valhe, keneen enää voit turvautua? Tarinassa joulupukkisatu näyttäytyykin hauskan leikin sijaan julmana, joskin tahattomana vallankäyttönä. Se jättää kysymyksen, kuinka moni lapsiparka todellisuudessa kokeekin leikin juuri näin. Toivottavasti ei kovin moni. Tarina ei kuitenkaan tyydy pelkästään tähän ulottuvuuteen, vaan vetää lopussa vielä nerokkaasti uuden kierroksen kehiin.    

Lysti ei lopu milloinkaan (No End of Fun, 2002) kuvaa iäkkään miehen matkaa sukulaistensa pitämään täysihoitolaan. Painostava tunnelma on läsnä ennen kuin mitään on tapahtunut, vai tapahtuiko sittenkään oikeastaan mitään? Tässä tarinassa mielestäni ajatukset ovat tapahtumia kauheampia. Lukija keksii ja täydentelee päässään juoneen kaikenlaista insestistä lyhytkasvuisten ihmisten hyväksikäyttöön tai friikkien kostoon, vaikka viitteet kauhuun ovat lopulta hienovaraisia vihjauksia. Kirjoittaja tavallaan saa lukijan ajattelemaan pahinta, missä ehkä piileekin tarinan hienous. Sitä voi sitten itse kukin miettiä, oliko tässä jotain todella karmeaa, vai olenko vain itse pimeä.

Niminovelli Vanhat sarvet (The Old Horns, 1973) sijoittuu näennäisen huolettomaan kesäpäivän viettoon, joka saa iltaa kohden uhkaavia piirteitä. Tämä jäi ehkä itselleni arvoituksellisimmaksi kertomukseksi. Se tuo mieleen H.P. Lovecraftin tarinat, joissa onneton sivustaseuraaja joutuu todistamaan hullua rituaalia ymmärtämättä lainkaan mistä on kyse, jolloin pelko jää hahmottomaksi ja omaa käsityskykyä suuremmaksi. Viininhuuruinen unenomaisuus jättää tulkinnanvaraa. Viimeisessä virkkeessä kerrotaan vähäeleisesti ihmisyyden olennaisin tavoite.