Kalmantuoksuisia seksiunia silmättömän katseen alla

Nuortenromaani. Magdalena Hai: Sarvijumala
Otava 2023, 165 s.
Kansikuva: Karin Niemi

Magdalena Hain nuortenromaani Sarvijumala kuvaa tilannetta, jossa elämän pitäisi alkaa, mutta niskaan hengittää kuolema.

Tuumin ensin, että olisipa tämä kirja ollut luettavissa jo omassa nuoruudessani, kun menetin äitini, mutta saattaa olla, että aihe olisi ollut siihen hetkeen liian rankka. Kyynelhän tässä nytkin herahti silmäkulmaan.

Sarvijumalan päähenkilö on teini-ikäinen, melkein aikuinen Lauri, jonka äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Isän tilanne on kriittinen. Lauri kotiutuu maaseudulle sukulaistensa hoiviin paketoidun jalan, kipeän kyljen ja valtavien tunnepuolen vammojen kanssa. Onnettomuus saa aikaan kummallisia tapahtumia elämän ja kuoleman välimaastossa. Pelottavinta on, että Lauria alkaa seurata sarvekas hahmo. Mikä se on ja mitä se haluaa? 

Peurankallo kasvojen paikalla. Ontot silmäkuopat hehkuu auringonnousun punaa. (s. 15)

Laurin palava ihastus vastikään tapaamaansa Vilja-Tuuliaan tuo sekä lohtua että uusia pelkoja. Nuoria yhdistää kuoleman läheisyys, joka ei kuitenkaan sammuta intohimoa. Minäkertojana toimivan Laurin ääni on uskottava ja vivahteikas.

Tätä on jo ehditty verrata Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseeseen ja alkuasetelmasta ja kerronnasta se tuli minullekin mieleen. Ainakin omalla sukupolvellani Härkösen teos yhdistyy niin saumattomasti teini-ikään, muuttoon kaupungista maalle ja ensirakkauteen. Tämä teos on kuitenkin aivan omanlaisensa synkkä maailma ja käsittelee raskaampia teemoja.

Mä yritän muistaa, mitä olin tekemässä, mutta jokainen tavara mun edessä tuntuu vieraalta, haalenee muiston alle. Kävikö siinä niin? Vai luoko mun mieli onnettomuutta uudestaan, koska en oikeasti muista, mitä tapahtui? (s. 31)

Pelottavaa on muistaminen. Vielä pelottavampaa on se, kun ei pysty muodostamaan käsitystä kaiken muuttaneesta tapahtumasta ja sen kautta todellisuudesta. Silloin mieli on epävarmuuden vanki ja miettii, mikä olikaan oma osuus tapahtumassa. Se on pakko saada selville, jotta pärjäisi syyllisyyden kanssa.  

Traagisinta tarinassa on se, kuinka läheinen ihminen voi kuolemallaan aiheuttaa pitkäkestoisen trauman, joka estää nuoria elämästä. Jos menetyksestä koettu suru ei saa rakentavaa muotoa, se muuttuu vainolaiseksi. Tämä oli kuvattu karmivallakin tavalla. Haudan takaa eivät kurottele vain äidilliset rakkauden tunteet vaan myös kalmaiset kädet. 

Tarina nosti esiin sellaisia pelkoja, joita surevan ihmisen on vaikea sanoa ääneen. Surusta kerrotaan kaikenlaisia tarinoita, mutta ne, jotka tuntuvat jotenkin vääriltä, saavat muotonsa lähinnä kauhussa. Hyvä, että saavat. Aurinkoista kannustuspuhetta on saatavilla ihan riittämiin, mutta se ei kerro koko totuutta. On paljon ihmisiä, joille tämä kertomus nuoruudesta on enemmän totta kuin vaikkapa se Häräntappoase.

Tarina on toki muutakin kuin surua. Se tarjoaa kouriintuntuvaa jännitystä pimeän metsän laidalla, vimmaista halua paitsi kuolla myös elää ja kohti kurkottelevia puunoksia, joiden lomassa hiippailee kummallisia olentoja. Se kertoo myös vastuuntuntoon heräämisestä ja sen rajaamisesta. Liikuttavaa tässä on yhteisöllisyys, joka menetyksistä ja epätoivosta huolimatta kannattelee sekä suvun että ystävien piiriä. 

Elämä on otettava omiin käsiin, vaikka vastustajana olisi itse kuolema. Sillä ikuisuus on asia, jonka kanssa myös nuorten on tehtävä tiliä, ei vain vanhojen ihmisten. Halusimme tai emme, se on jokaisessa päivässä läsnä.