Hiljainen vieras saapuu vienosti koputtaen

Romaani. Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras
(WSOY 2022, 343 s.)   

Minut valloitettiin prologissa. Tämä oli mieluinen yllätys. Joskus prologit tuntuvat turhalta saattelulta, mutta tässä mentiin suoraan ytimeen. Prologi olikin niin hyvä, että loppuosa meni teoksen lunastaessa sen asettamia lupauksia. Tarina alkaa ja myös yleisesti ottaen toimii hienosti luomalla hiipivän pahaenteisen tunnelman, jossa tekee mieli kulkea pian eteenpäin. Lyhyet luvut ovat omiaan käynnistämään ahmimisvietin lukijassa. 

Korpikumpu (kylmäävä nimi, eikö vain?) on vanha talo pikkukylässä, johon päähenkilö Oona asettuu asumaan miesystävänsä Tuomaksen kanssa. Suvussa kulkenut talo ei ole unelmien täyttymys, vaan pakon sanelema ratkaisu, sillä pariskunnan oma asunto on onnettomasti tuhoutunut tulipalossa. Syksy koputtelee ovella aaveiden lailla. On kankeaa asettua paikkaan, joka alkaa välittömästi herätellä mörköjä havupuiden välissä. Pian Oonan kirjoitusrauhaa häiritsee toistuvasti tummanpuhuva Elisabet, jolla on tapana ilmestyä lähistölle vaivihkaa. Pahinta on kuitenkin, että kylää piinaa lapsiin kohdistuvien onnettomuuksien aalto, minkä vuoksi turvattomuuden ilmapiiri lävistää uudet ja vanhat asukkaat. Tässä ympäristössä aktivoituu myös Oonan vaiettu trauma vuosien takaisesta onnettomuudesta. Kun vauvahaaveet jo haudannut Oona huomaa olevansa raskaana, onnettomuuden aiheuttama syyllisyys painaa sikiötä enemmän. Oona ei tunne mitään, vaan epäilee sisällään kasvavaa olentoa itselleen vieraaksi.

Oonan raskaus ja vaiettu kuolemantapaus menneisyydestä asettuvat romaanissa mielenkiintoiseen vuoropuheluun. Teos kysyy, voiko syyllisyyden kyllästämä ihminen lunastaa itselleen oikeuden huolenpitoon ja tuntea aidosti äitiyttä. Jos on jo kerran aiheuttanut pahaa, onko lupa asettua vastuullisen vanhemman rooliin? Voiko silloin luoda vilpittömästi uutta elämää? Oletusarvoltaan onnellinen perhetapahtuma latautuu synkällä surumielisyydellä.

Kun Elisabet esittää vaatimuksia Oonan lapsen suhteen, Oona ei tiedä tulisiko hänen puolustautua vai luovuttaa. Tuntuu helpommalta uskoa, että lapsen kohtalo ei voikaan olla hänen käsissään. Eihän hän kykene tuntemaan lasta kohtaan sellaisia tunteita, kuin hänen mielestään pitäisi. Oonan yksinäisyys on surullista. Mies ei pysty olemaan tukena, koska Oona on itse valinnut salata häneltä asioita. Perhetragedian takia suhteet vanhempiin ovat etäiset ja välittämisen malli ulottumattomissa. Tässä tilanteessa salaperäinen Elisabet on sekä uhka että ystävä.          

Kuolleet, elävät ja syntyvät lapset kiertävät Oonan ympärillä. Jännite muodostuu siitä, miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa ja miten Oona rakentaa sisäisen totuutensa asioista. Jännitys pysyy tarinassa hyvin yllä. Tosin aivan loppupuolella hyppäykset tapahtumien välillä ovat paikoin ehkä liiankin nopeita, mikä aavistuksen hajottaa tunnelmaa. Hallitseva elementti on talo, jolla on ratkaiseva merkitys tapahtumille: 

Helvetti ei ole syvällä maan alla. Se on väkivaltaisesti menneisyydelle haiseva vanhan talon vintti. (s. 298).       

Teoksessa elämä koostuu lähinnä menetyksistä, mutta luo silti sitkeän jatkumon. Pelottavaa on käsittää se, kuinka ihminen on tästä jatkumosta huolimatta yksinäinen olento.