Näin rakastat muumioituvaa omaista

Romaani. John Ajvide Lindqvist, suom. Jaana Nikula: Kuinka kuolleita käsitellään
(Gummerus 2010, 400 s. alkuteos Hanteringen av odöda, 2005)

Ruumishuoneella keskustellaan siitä pyydetäänkö hautaustoimistoilta apua henkiinheränneiden noutamisessa. Toimistojen käyttämistä voidaan kuitenkin pitää loukkaavana ja sen sijaan kutsutaan vapaita takseja ajamaan potilaita Danderydiin ja muihin sairaaloihin.
(s. 125)

Tiedämme vielä hyvin vähän. Henkiinheränneet on eristetty mutta he saavat parasta mahdollista hoitoa.
(s. 166)

Ei epäilystäkään. Jos minun pitäisi kuoltuani muuttua zombiksi, tekisin sen mieluiten Ruotsissa. Ainakin jos John Ajvide Lindqvistin romaania Kuinka kuolleita käsitellään on uskominen. Siinä kansankoti suhtautuu varsin humaanisti kahdentuhannen kuolleen tukholmalaisen henkiinheräämiseen. Alun pyrkimys on hyvä. Tapahtumat lähtevät liikkeelle rauhanomaisesti, mutta pahaenteisesti.

Romaanin pääosissa on kolme perhettä, joita on kohdannut kuolema. Uskonnollinen isoäiti ja Marilyn Mansonia ihannoiva tyttärentytär surevat dementoitunutta puolisoa ja vaaria. Stand up -koomikko jää vaimon onnettomuuden takia kaksin yhdeksänvuotiaan poikansa kanssa. Eläköitynyt toimittaja ja hänen tyttärensä ovat menettäneet vain muutaman vuoden ikäisen tyttärenpojan ja pojan. Kun kuolleet omaiset yhtäkkiä heräävät henkiin, päällimmäisenä ei kuitenkaan ole riemu, vaan ihmetys ja pelko siitä, keitä he nyt oikein ovat. Voiko sielu ja tahto yhä asua hajoavassa ruumiissa? Voidaanko kerran jo kuollutta enää parantaa?

Kolmen perheen tarinan seuraaminen tuo kerrontaan hyvän jännitteen, kun tapahtumapaikat ja näkökulmahenkilöt vuorottelevat. Tarina keskittyy surun ja menetyksen kuvaamiseen enemmän kuin päiden irtoiluun. Jälkimmäistä kuvastoa on kuitenkin mukana sopivassa määrin, jolloin se vaikuttaakin tehokkaasti.

Kuten läheisiään menettäneet tietävät, kuolleen omaisen palaaminen voi olla samalla sekä hartain toive että hirviömäinen pelko. Tästä ristiriidasta tarina ammentaa. Se on siksi yhtä aikaa pelottava ja lohdullinen. On kai helpompi hyväksyä kuolemaan liittyvä menetys, jos vaihtoehdot ovat vielä huonompia.

Kysymys kuolleiden käsittelemisestä on ymmärrettävissä monella tapaa. Voidaksemme elää rauhassa meidän tulee aina löytää tapa tehdä se kuolleidemme kanssa, vaeltavat he sitten maan päällä tai uinuvat kiltisti sen povessa. Voimakkaat tunteet, joita kuolemaan liittyy ovat käsitteellistettävissä rakkauden tai vihan kautta. Menetyksen hetkellä molemmat tunteet ovat pinnassa. Kuolleet näyttäytyvät usein sureville sellaisina, kumman tunteen kautta heidät haluamme ajatella. Tarina muistuttaa, että vaikka ihmisen valta tunteisiinsa on rajallinen, on niihin suhtautumiseen mahdollista vaikuttaa. Teos käsitteleekin pitkälti rakkautta:

…meidän on kuitenkin kysyttävä itseltämme, eikö omaisten kuuluisi päättää, mitä vainajille tehdään? Voivatko viranomaiset yksin päättää asiasta, jossa on kuitenkin loppujen lopuksi kyse rakkaudesta? (s. 145)

Teos kommentoi suhtautumista kuolemaan niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla ja kuvaa käsityksen kuolemasta kirjaimellisesti kollektiivisena tajuntana. Mitä tapahtuu, jos ihmiset menettävät kunnioituksen kuolleita kohtaan? Elävien käsissä on se, millainen uhka tästä muodostuu.

Viha synnyttää vihaa, rakkaus rakkautta ja rakkautta on myös luopuminen. Kuolleilla on meihin juuri se valta, jonka heille annamme.