Vainajaisten ihmisenmuotoinen pimeä

Marja Kyllönen: Vainajaiset
Romaani (Teos, 2022, 350 s.)
Graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen

Olen kerrankin ajassa mukana. Marja Kyllösen Vainajaiset oli tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana. Luin jostain teoksen sisältävän kansanperinteen ohella peräti kauhun elementtejä, mitä ei aina Finlandia-ehdokkaista voikaan sanoa. Tämä vaikuttikin osaltaan siihen, että kirja päätyi lukulistalleni ja blogiin.

Vainajaiset kuvaa Laimi Inarin ja Raunon elämää 1950-luvulta 1990-luvulle. Heidän avioliittonsa koostuu täyttymättömistä toiveista, turhautumisesta ja katkeruudesta. Pariskunnan elämää sävyttävät lapsettomuuden ja rakkaudettomuuden painot. Yhtenä kertojana on henkilö, joka ei koskaan ollut, ihmisen mahdollisuus. Vainajaiset on tarina olemattomuudesta, tyhjyydestä, poissaolosta. Siitä, mikä olisi voinut olla. Se on kertomus toivottomuudesta ja koko elämän lävistävästä kuolemasta. Syntymättömyydestä, pahasta tahdosta ja mahdollisuudesta pahaan.

Jospa vain…

… olisin yhden joutavan tovin juuri minä, yksin minä enkä joku muu, aina joku muu; jos minä olisin muuta kuin taivaalla naukuva naakkalauma, rokkoinen räkkä ja ihmisenmuotoinen pimeä, joka lankeaa ajatusten yli. (s. 336)

Kirjan kieli on todella omaperäistä ja runollista. Lakkaamatta tulee vastaan itselleni melko tuntemattomia sanoja, joiden merkityksen silti ymmärrän. Alkuun tuntuu kuin lukisi osin vierasta kieltä. Ilmaisut ovat rikkaita, enkä voi olla hämmästelemättä kirjoittajan taidokkuutta niiden käytössä. Teksti vilisee vertauksia ja symboliikkaa, joiden oivaltavuus on kadehdittavan hienoa.

Tämä ei ole nopealukuinen kirja, jos haluaa saada ilmaisuista kaiken irti, sillä joitakin lauseita tekee mieli jäädä makustelemaan. Itse en tosin ole lukijana makustelevaluonteinen, vaan ehkä lopulta enemmänkin ahne juonivetoisten romaanien ystävä. Tällaiselle lukijalle teos on hieman hidastempoinen, vaikka tarina kuljettaa myös kiinnostavasti eteenpäin useitakin kohtaloita.

Ensisijaisesti teoksesta välittyvä tunnelma on synkkä. Samaa kalmaista linjaa jatketaan sivusta toiseen. Vaihtelu tunnelmissa voisi saada kohtaloista jopa vielä riipivämpiä, mutta onnen hetket ovat vähissä. Silti kurjuuden maksimointi ei ala tympiä, vaan maailman omaksuu sellaisenaan. Teos näyttää, miten se sama maailma, joka jollekin näyttäytyy kauniina, on jollekin toiselle visvaisen mätä maisema, josta kuolleet ja syntymättömät tarkkailevat jokaista tekoa. He ovat läsnä niin painostavina, että kevyt elämä käy mahdottomaksi.

Ainoaa lohtua tuovat muiden tuhoaminen tai itsensä satuttaminen: alistuminen hyväksikäytölle, tuhopoltto, jopa lapseen kohdistuva himo tai toisen kohtaaminen kuoleman kynnyksellä. Silti tästä kaikesta onnistutaan kertomaan kauniisti. Yhtä aikaa vastenmielisesti ja kauniisti. Tällaiset ristiriidat viehättävät minua. Riipaisevasti on kerrottu esimerkiksi omaan ruumiiseen kohdistuvasta pettymyksestä:

Kun unen tunnoton kymi viimein huuhtoi hänet mukanaan, ymmärsi Inari etteivät nuo julmat, jyleät myllynkivet hänen uumenissaan jyviä jauhaneet, vaan häntä itseään, herkeämättä. Nuo rapakivirattaat olivat murenneet hietana hänen sisäänsä, ja syli oli täyttynyt raskaasta sannasta, jonka kuolleen painon lävitse ei yksikään jyvä itäisi. (s. 65)

Teos ei saa lukijaa iloitsemaan syntymästään eikä kyllä lapsettomuudestaankaan. Silti jossain on toivonkipinä, toisenlaisen olemisen mahdollisuus.