Dracula viettelee lavalla ja kansien välissä

Bram Stoker: Dracula (suom. Jarkko Laine)
Romaani
Otava 2014, ens. suomenkielinen painos 1977.
Alkuteos Dracula 1897

Bram Stokerin romaaniin perustuen käsikirjoitus & ohjaus Susanna Airaksinen: Dracula
Näytelmä, Åbo Svenska Teater 2022
Säveltäjä, äänisuunnittelija ja kapellimestari Kari Mäkiranta, käännös Jan Nåls, lavastussuunnittelija Anders Karls, valosuunnittellija Antti Niitemaa, pukusuunnittelija Tuomas Lampinen, maskeerauksen suunnittelija Sabina Segerström, stunt, taistelu- ja tanssikoreografi Iiro Heikkinen

Åbo Svenska Teaterissa pyörii parhaillaan Susanna Airaksisen ohjaama ja käsikirjoittama mainio Dracula-tulkinta. Sen myötä intouduin lukemaan pitkästä aikaa Bram Stokerin Draculaa, Jarkko Laineen suomennoksena. Sitten intouduin tarkastelemaan näitä kahta teosta rinnan (kaikki tekstilainaukset tässä ovat romaanista) ja ehkä vähän miettimään omaa Dracula-suhdettani. Onhan se sentään keskeinen suhde ihmisen elämässä.

Inhoan juonipaljastuksia ja välttelen niitä yleensä myös laajalti tunnettujen tekstien kohdalla. Tämä on nyt poikkeus, koska klassikkoaseman takia tarinaa ei muuten tunnu mielekkäältä käsitellä.

Minun, kuten varmasti monen muunkin viattoman lapsen viettelemisestä Draculan pariin voi syyttää Christopher Leetä. Avainkokemus oli Pimeyden prinssi -elokuvan (Horror of Dracula 1958, ohj. Terence Fisher) alku, jota sain katsoa VHS-kasetilta televisiosta nauhoitettuna. Mutta vain siihen hetkeen asti, jossa Dracula näyttäytyy ensimmäisen kerran koko kauheudessaan.

En tiedä, kumpi oli lapsena pahempaa: ne pätkät kauhuelokuvista, jotka jotenkin vahingossa sain nähdä vai se, etten yleensä saanut katsoa niitä, vaikka kovasti halusin. Koulussa kirjoitin tehtäväkirjaan vastauksen kysymykseen, mitä aion tehdä isona, että ensimmäisenä lainaan kaikki lapsilta kielletyt elokuvat. Onhan niitä jonkin verran sitten tullut katsottuakin. Teini-iässä sydämeni vei Francis Ford Coppolan romanttinen elokuva Bram Stokerin Dracula (1992) ja aloin päästä hieman paremmin jyvälle siitä, mikä siinä verenhimossa onkaan niin kutkuttavaa. Lapsuuden pelko vampyyriksi muuttumisesta korvautui haaveella päästä jotenkin osalliseksi tästä ihtohimotouhusta.

Romaaniin tutustuin vasta näiden elokuvien jälkeen, eikä se tehnyt enää yhtä lähtemätöntä muistijälkeä. Muistelin nyt tunnelmasta lähinnä, että siinä mentiin lopussa kovalla kiireellä jonnekin. Vaikka eihän siinä kyllä juuri minnekään mennä kiireellä, enemmänkin kokoustetaan ja analysoidaan. Kieltämättä siinä on nykylukijalle hiukan pitkällisiäkin selostuksia kaiken intohimoisen ja brutaalin verenvuodatuksen ohella. Silti se tempaa tällä kertaa mukaansa jo alusta, loppuosio tosiaan ei enää pidä jännitettä niin hyvin yllä.

Viehtymys tähän tarinaan on joka tapauksessa säilynyt läpi elämän. Ainakin näin voi päätellä siitä, että viimeksi ehdottaessani elokuvahyllystä katsottavaa totesin, että olisihan täällä ainakin Dracula, Dracula tai sitten Dracula (katsottiin ensimmäinen). 

Teatterissa Draculaa ei niin usein ole nähty. Åbo Svenska Teaterin toteutus on kiinni alkuteoksen ajassa, mutta ei liian tiukasti. Se on musiikkinäytelmä pilke silmäkulmassa. Se myös sisältää avoimesta toksisuudestaan huolimatta tai kenties juuri siksi ehkä sexyimmän näkemäni Van Helsingin (Jerry Wahlforss).

Myös Lucyn hahmo (Tuuli Heinonen) on ilahduttavan tomera. Hän ei täysin mukaile Stokerin teoksen aikakauden herkkää naisihannetta, jossa pahat miehet imevät verta ja naiset antavat sitä voihkien. Ja jossa hyvät miehet luovuttavat verta ja naiset ottavat sitä voihkien vastaan. Sillä Rohkean miehen veri on paras asia maan päällä kun nainen on pulassa (s.223).

Verenluovutukset rinnastuvat romaanissa mielenkiintoisesti intiimiin kanssakäymiseen. Oman jännityksensä siihen antaa myös nykylukijan tieto verensiirroista ja ajatus siitä, että kaikki varmaankin menee pieleen jo sopimattomien veriryhmien takia. Feministikarvat nousevat helposti pystyyn lukiessa kohtauksia, joissa miehet joukolla yrittävät parantaa luonnottomasti käyttäytyvää Lucya vampyyrin kirouksesta.

Stokerin naiset eivät kuitenkaan ole mitään tyhjäpäitä. Etenkin Mina Harker on alleviivatusti omatoiminen ja järkevä hahmo. Romaanissa käsitellään itse asiassa aika paljon oletuksia miehen ja naisen eroavista piirteistä, jotka kuitenkin Minassa kyseenalaistuvat koko ajan.

Ehkä koko tarinan kiinnostavin ja pelottavin henkilö on sittenkin järkensä menettänyt Renfield. Myös näytelmän Renfield (Julia Korander, joka tekee useammankin hienon hahmon) sykähdytti epätoivollaan. Dracula on taivuttanut Renfieldin tahtoonsa niin totaalisesti, että minun käy tätä ihmisparkaa melkein kateeksi. Vapautus omasta tahdosta ja jatkuvan halun aiheuttama tuska ovat karmeudessaan ehdottoman kiehtovia elementtejä. Olisiko juovuttavaa olla kirjaimellisesti näin hulluna ja täysin antautunut jollekin?

Minä olen täällä tehdäkseni Sinun käskyjesi mukaan, Mestari. Minä olen orjasi, ja Sinä palkitset minut, sillä minä olen uskollinen. Olen palvonut sinua kauan ja etäältä. Nyt kun olet lähellä, minä odotan sinun käskyjäsi, ja ethän jätä minua osattomaksi, ethän rakas Mestari, kun suot lahjojasi? (s.156-157).

Renfieldin tragedia on tietysti se, että hän ei koskaan saa täyttymystään. Silti jopa häntä hoitava tohtori Seward näkee hulluuden autuuden:

Olisipa minulla vain yhtä voimakas motiivi kuin tuolla hullulla ystäväparallani, hyvä epäitsekäs motiivi joka panisi minut työskentelemään, niin se vasta olisi onni (s. 111).

Niin. Mestaria odotellessa. Harmi, kun ei nuo uskonnotkaan nappaa.

Renfield esittelee meille myös sen, millainen Jonathan Harkerin kohtalo olisi voinut olla, jos hän ei olisi päässyt pakenemaan.

Åbo Svenska Teaterin tulkinnassa oli ilahduttavasti kiinnitetty huomiota myös Draculan (Riko Eklundh) ja Harkerin (Aaro Wichmann) väliseen eroottiseen jännitteeseen. Sekin jää vaille tyydytystä, kuten Renfieldin elämä. Romaanin avointa aistillisuutta kavahtavassa viktoriaanisessa maailmassa mies voi ensin häväistä ja sitten palveluksenomaisesti tappaa vain naisen. Tietysti analyyttisesti perustellen, mikä on Van Helsingin erityinen vahvuus:

On arvoituksia joita voidaan vain arvailla ja jotka sukupolvien aikana ratkaistaan ehkä vain osaksi. Usko minua, me olemme nyt sellaisen arvoituksen edessä. Mutta en päässyt vielä loppuun. Saanko leikata Lucy-neidin ruumiista pään irti? (s. 306)

Näytelmän Van Helsing puolestaan on riemukkaasti päättömän päämäärätietoinen action-sankari.

Dracula on haastava tuoda teatterilavalle, koska sen juoni lässähtää helposti loppua kohden. Lucya ei kannata tappaa ensimmäisellä puoliajalla, koska sen jälkeen tapahtumat eivät enää huipennu, ne vain etenevät vääjäämättä kohti loppua ja Draculan tuhoa. Ennen sitä tämä pelottava kreivi kuitenkin vähän niin kuin poistuu taka-alalle ennen aikojaan. ÅST:n tulkinnassa oli onnistuttu hyvin pitämään jännitettä yllä loppuun asti huikeine taisteluun valmistautumiskuvioineen.

Tappokohtaukset toimivat näytelmässä yllättävän hienosti. Ne on toteutettu suoraviivaisen toiminnallisesti ilman turhia lätinöitä tai teeskenneltyä symboliikkaa. Meininki on paikoin aika karnevalistinen. Esityksessä ollaan sopivassa määrin alkuteokselle uskollisia, mutta samalla kommentoidaan sitä kriittisen humoristisesti. Tärkeimmät elementit kuten veren elämänmaku, tukahdutetun himon tuska ja pahuudelle antautumisen pelko ovat läsnä. 

En tiedä, onko hyvä vai huono merkki, että pääosin keskushenkilöiden päiväkirjamerkinnöistä koostuvan romaanin viimeinen päivätty merkintä on sattumoisin 6. marraskuuta. Se on tänään.