Tuska työntyy susirajan syvyyksiin

Romaani. Lauri Lattu: Susiraja
(Haamu Kustannus, 2022, 253s.)
Kannen kuva: Henna Sakkara-Döring

Lauri Latun esikoisromaani Susiraja on sen verran kita ammollaan hotkaistu, että toivottavasti kirjailija jo kirjoittaa uutta teosta.

Susiraja on psykologinen ihmissusitarina. Pelkoa, häpeää, syyllisyyttä, himoa… teos herättää siinä määrin himmeärajaisia ja alkukantaisia tunteita, ettei niitä kaikkia tohdi tarkemmin edes avata. Koska niin sanotusti normaali ihminen (en nyt suoranaisesti väitä olevani sellainen, mutta vähän yritän joka päivä) pitää tällaiset sudet kurissa ja nuhteessa. Tunteitahan pitää nykyisin osata selittää, analysoida ja kä-si-tel-lä. Sitä tämä kirjakin tekee, mutta se enemmänkin antaa hahmon hallitsemattomalle. Se kertoo siitä, mitä ei voi analyyttisesti määritellä eikä selittää tyhjäksi. Se on puhdas tunne. Vielä selittämättömämpi kuin raivo. Jotain, minkä ulkopuolelle ihminen on päättäväisesti sulkenut itsensä. Kokeakseen sen täytyy olla eläin. 

Millaista olisi, jos ei tarvitsisi miettiä, mitä oikeastaan tuntee? Jos olisi lupa tuntea aivan mitä tahansa ja ilmaista se aivan miten tahansa? Kuulostaa ihanalta, mutta mahdollisine seurauksineen hyvinkin karmealta. Tarina kertoo siis myös siitä, kun pelottavia asioita ei onnistu käsittelemään inhimillisellä tavalla.

Keskushenkilö Maarit on nipin napin toimeen tuleva kuvataiteilija, joka viettää maaseudulla eristäytynyttä elämää. Häneen ottaa yhteyttä epäilyttävä, mutta kummallisella tavalla puoleensavetävä mies Lauri Rautio. Raution tilauksesta Maarit alkaa työstää suurta maalausta sudesta. Maaritin suhde työskentelyynsä on pakkomielteinen ja parhaat teoksensa hän maalaa transsitilassa. Uuden työn kautta tajuntaan hiippaileva susi viettelee häntä holtittomiin tiloihin ja arki suistuu pahoin paikoiltaan. Teos ei ole enää tekijänsä käsissä, vaan taulu maalaa taiteilijalle uudet muodot. Maaritin muistin syövereistä pilkottavat esiin lapsuudessa sekä hiljattain päättyneessä parisuhteessa koetut traumat. Avautunut tajunta työstää niitä hurjalla tavalla. Pian täytyy miettiä, kuka henkilöistä onkaan vaarallisin.

Maaritin ja suden lisäksi näkökulmahenkilö on Maaritin entinen miesystävä Antti. Moninäkökulmaisuus on tässä toimiva ratkaisu. Pidin siitä, ettei tässä ollut liian mustavalkoista hyvä-paha-asetelmaa, joka tarinoissa on yleinen, mutta elämässä perin harvinainen. Se onkin kaikkein kauheinta. Onhan helpompi ulkoistaa paha, kuin huomata, miten satuttavia ovat läheisten ihmisten teot.  Emmekä edes tajua, kuinka paskoja olemme toisillemme. Tällaisissa haavoissa teos kääntelee viheliäisesti veistä sekoittaen kärsimystä ja nautintoa epämiellyttävälläkin tavalla. 

Onko rakastaminen sitä, että kaunat padotaan mielen ulottumattomiin? Vai onko se mahdollista vain silloin, kun niitä ole lainkaan? Onko kaunojen poissaolo yleensä mahdollista? Mikä on se tilanne, jossa ihmisen mieli hajoaa näiden rajanvetojen vaikeuteen? Silloin tuska rysäyttää rikki sisäisen rajan. Suden ei tarvitse näitä kysymyksiä miettiä. Se voi syödä niin syylliset kuin viattomatkin yhtäläisellä ruokahalulla.

Henkilöhahmoista Raution motiivit jäivät minulle ehkä hieman hämäriksi. Hän on alusta alkaen tärkeässä roolissa, mutta hänen ja Maaritin välinen valtataistelu jää sittenkin Maaritin ja Antin suhteen käsittelyn varjoon. Molemmat siteet ovat kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. 

Sympaattisin hahmo puolestaan on Maaritin koira nimeltä Havu. Se muistuttaa, ettei eläimellisyys suinkaan ole pelkkää petomaisuutta. Sanoittamaton tunne voi olla myös hyvää tahtoa. Sellaista, joka pitää järjissään. Järjissään pitävät elementit ovat kuitenkin hauraissa kantimissa. Tarina houkuttelee ymmärtämään niiden ulkopuolta paremmin kuin järjestystä. Se kutsuu haistelemaan sateen jälkeistä metsää ja tuntemaan syyskylmän kosteuden kolkon kuutamon valossa. Se kehottaa näkemään synkkien uhkien rinnalla ikuisuuden ja vapauden. Vapauden ihmisenä olemisesta, jonka ahdistavuuteen sinut juuri herätettiin.


Kommentit