Voiko hirviöitä parantaa?

Kirja-arvio
Jenny Jägerfeld & Mats Strandberg, suom. Sirje Niitepõld: Frankenstein terapiassa. Kauhuklassikot psykologilla
Like Kustannus / Kustannusosakeyhtiö Otava 2020, 295 s.

Jenny Jägerfeldin ja Mats Strandbergin viihteellinen teos perustuu hauskaan ideaan: Tohtori Jekyll (ja herra Hyde), Carmilla ja Laura, Tohtori Frankenstein perheineen sekä Dorian Gray nähdään psykologin vastaanotolla. Kärsivällinen psykologi yrittää päästä kutakin riivaavan ongelman ytimeen haastatteluilla ja taustatutkimuksilla. Kirja jakautuu neljään eri osioon, joista jokaisessa käsitellään yhtä asiakastapausta.

Täytyy myöntää, että ensi kertaa kuullessani teoksen alkuasetelman odotin hiukan kirjallisuustieteellisempää otetta. Mitä psykologisia tasoja tutut kauhuhahmot ilmentävät ja miten eri tavoin niitä voi tulkita? Käsittely oli kuitenkin painottunut fiktiivisiin tilanteisiin psykologin kanssa. Siten teksti koostui aika paljon siitä, miten hahmojen voisi kuvitella kertovan tilanteestaan ja tietysti sen analysoimiseen psykologisella otteella. Paikoin tämä olikin hauskaa, mutta paikoin oli hiukan liikaa ns. rautalangasta vääntämistä, eli sellaisten asioiden pyörittelyä, jotka moni lukija on varmasti jo bongannut nämä klassikot lukemalla tai ainakin moniin eri tulkintoihin tutustuneena. Uudenlaiset oivallukset eivät siten päässeet valtavasti esille. Näkökulma tässä oli psykologin ja jonkin verran avattiin myös psykologin työtä ja sen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Voi vain kuvitella, että totuus siitäkin työstä on vielä tätäkin tarinaa kummallisempaa.

Itselleni antoisin oli kirjan viimeinen, Dorian Graysta kertova osuus. Tämä johtuu ehkä siitä, että kyseinen hahmo ei ole minulla vielä yhtä paljon populaarikulttuurista nauttimisen kautta puhki mietittynä kuin muut hahmot. Voi olla, että paras kohderyhmä teokselle ovatkin nuoremmat lukijat, jotka eivät ole vielä ehtineet tutustua näihin hahmoihin niin paljon. Dorian Gray on myös yksi suosikeistani, ja onnistuu olemaan tässä koomisessakin yhteydessä hyytävä. Dorian onkin siinä mielessä kaikkein eniten hirviö, että hänessä inhimillisyys piilee syvimmällä, jos sitä on lainkaan. Mikäli siis miellämme ihmisyyden jollain lailla muita huomioon ottavaksi asiaksi. Kirja saikin miettimään, onko parantumaton narsisti se, mitä nykyisin pidämme hirvöistä kauheimpana.  Carmilla pääsee myös aika lähelle tämänkaltaista hirviömäisyyttä. Frankensteinissa ja olennossa sekä tohtori Jekyllissä ja Hydessä oli enemmän pelkoa, katumusta ja olosuhteiden uhriksi joutumista. Tietynlainen hedonismi tai itsekkyys yhdistää kuitenkin kaikkia potilaita. Psykologi ei tietenkään puhu hirviöistä, mikä olisi psykologialle vaihtoehtoinen selitysmalli ja se, mihin tavallisesti näiden tyyppien suhteen tyydymme. Dorianin kohdalla kuitenkin psykologikin joutuu tarkistelemaan näkemyksiään ja miettimään, onko asiakas avun saavutettavissa. Eihän hän halua olla:

Olkaa ystävällinen ja säästäkää minut myötätunnoltanne, rouva psykologi. Tunnen mielihyvin myötätuntoa kaikkea muuta paitsi myötätuntoa kohtaan. Inhoan sitä. Sairaalloinen kiinnostus kärsimykseen on luotaantyöntävää ja kiusallista. (s. 253).   

Dorian Gray ja muut kirjan hahmot ovatkin sellaisia, joista on erittäin kiehtovaa lukea, mutta joiden kaltaisiin ihmisiin ei ikimaailmassa haluaisi sekaantua omassa elämässään. Eikä mielellään myöskään tunnistaa vastaavia piirteitä itsessään.