Tilinteon äärellä ei valoa näy

Kirja-arvio. Romaani.
Stephen King, suom. Ilkka Rekiaro: Pimeä yö, tähdetön taivas
(Tammi 2012, 355. Alkuteos: Full Dark, no stars 2010)

Myönnän, etten ole vuosiin juuri tarttunut Kingin tuotantoon. Teininä rakastin Kingiä, mutta sain eräänlaisen yliannostuksen teoksista ahmittuani niitä roppakaupalla. Muistaakseni lukeminen tyssäsi vuonna 1999 pitkäksi aikaa romaaniin Epätoivon kaupunki, joka oli jotenkin niin epätoivoinen, että sen luettuani minulle riitti. Se aika ei luultavasti ollut Kingin parasta luomishetkeä. Taisin samoihin aikoihin itse kasvaa hetkellisesti aikuiseksi.

Nyt kun on ylipäätään taas tullut luettua kauhukirjallisuutta aiempaa enemmän, tuli halu palata myös tämän mestarin pariin. Uudemmasta tuotannosta on kuulunut paljon kehuja ja mietin, mistä kirjasta aloittaa. Sattumalta tämä tuli sitten eteen lehtiarvostelussa.

Pimeä yö, tähdetön taivas kokoaa neljä pienoisromaania, joissa kaikissa on motivaattorina tilinteko tai kosto. Se kertoo tilanteista, joissa suurimmat uhat muodostuvat lähellä olevista ihmisistä. Inha ajatus siitä, kuinka kaikkein läheisin ihminen voi olla tuhoa aiheuttava petturi, on koko ajan läsnä. Tai entä jos tämä petturi oletkin sinä itse?

Aloituskertomus 1922 sijoittuu nimensä mukaisesti 1920-luvun Nebraskaan. Se alkaa tunnustuksella, jossa maatalon isäntä kertoo murhanneensa vaimonsa perintöriitojen takia. Tästä lähdetään punomaan auki tarinaa häikäilemättömästä julmuudesta ja syyllisyydestä. Se herättelee miettimään, onko mahdollista järjestää lapselleen parempi tulevaisuus – tai tulevaisuutta ollenkaan - jos sen eteen tekee jotakin todella karmivaa. Tarina on hyvin onnistunut ja väkivallanteko on kuvattu vastenmielisen hyytävästi. On aina mielenkiintoinen ajatus, miten murhaaja voi elää tekojensa kanssa.

Samaa tematiikkaa käsittelee viimeiseksi sijoittuva tarina Onnistunut avioliitto. Se on ehkä kokoelman kiinnostavin kertomus, sillä se avaa puolestaan kauhua siitä, miltä tuntuu, kun alkaa epäillä puolisoaan jostakin hirveästä asiasta. Silloin ihmisen todellisuuskäsitys alkaa horjua pahan kerran paikoiltaan, eikä pysty enää arvioimaan, mitä tunnetta seurata. Tekisi mieli sulkea silmät todellisuudelta, kun ei tiedä mikä on omaa kuvittelua ja mikä realistisen vakavasti otettava merkki siitä, että jotain täytyy tehdä.

Iso kuski on kostotarina. Siihen on helppo samaistua. Henkilöt ovat stereotyyppisiä ja juoni pohjaa toimintaan. Tässä kauhu hyppää yhtäkkisesti keskelle kirjailijan arkea. Ei tarvitse muuta kuin valita väärä tie kotiinpaluuseen työmatkalta, niin helvetti on irti.

Kahden kauppa käsittelee ensisijaisesti kateutta. Se kysyy, tapahtuuko menestys aina jonkun toisen kustannuksella ja onko ihminen tarvittaessa valmis uhraamaan toisen onnen saadakseen itse onnea. Tästä herää myös ajatus siitä, että jos olisimme aina tietoisia, millä tavalla oma hyvinvointimme on pois muilta ihmisiltä, emme ehkä nukkuisi yhtä hyvin. Elämässä joutuu aina tekemään jonkinlaisia kauppoja ja on mahdotonta tuntea toimivansa aina oikein. Kaikilla se ei ole tavoitteenakaan ja tarina käsitteleekin tätä oman edun tavoittelua.

Tarinakokoelma oli mielestäni viihdyttävä, psykologisesti kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Kaikki hyvän jännityksen elementit siis samassa paketissa.