Helsingissä kummittelee

Kirja-arvio. Tietokirja.
Vanessa Kairulahti ja Karoliina Kouvola: Helsingin henget. Opas aaveiden pääkaupunkiin. (SKS, 2018, 128 s.)

Tiesitkö, että Tauno Palo kummittelee Harakan saarella, jossa on sijainnut hänen työpaikkansa, kemiallinen koelaitos? Tai että Kansallisteatterin käytävillä vaanii näyttelijä Urho Somersalmen kirvesmurhaaja-aave? Minä en tiennyt. Nyt tiedän. Tiedän jopa sen, että Somersalmen henki on vain yksi monista Kansallisteatterissa pyörivistä kummajaisista!

Karoliina Kouvolan ja Vanessa Kairulahden Helsingin henget luo katsauksen Helsingin kummitushistoriaan. Se kertoo kiintoisia tarinoita kaupungin aavehavainnoista sekä niihin liittyvistä henkilöistä. Mukana olevaan karttaan on merkitty paikkoja, joissa kummittelee. Karttaan on tehty kävelyreittisuositukset useamman paikan kiertämistä varten. Kirja on laukussa kulkevaksi matkaoppaaksi hivenen isokokoinen, mutta toisaalta pikkuopasta mukavampi lukea kotioloissa. Siksi jääkin hiukan epäselväksi, suosittelevatko kirjoittajat edes tosissaan kohteiden kiertämistä. Pieni kutina tällaiseen reissuun kuitenkin lukukokemuksesta jäi. Aaveiden havaintopaikkoja ovat muun muassa Aleksanterin teatteri, Suomenlinna (ent. Viapori) ja Kaupungintalo. Kummituksia on tavattu useampia ja erivärisinä myös Svenska Teaternin vanhassa teatteritalossa, koska ne viihtyvät tunteita tulvivissa teattereissa.

Aaveiden yleisiä ilmenemismuotoja ovat harmaat, valkoiset ja mustat rouvat tai herrat. Kummituksen väritys on usein yhteydessä sen koettuun pahantahtoisuuteen tai hyväntahtoisuuteen siten, että vaaleat kummitukset ovat tummia viattomampia. Aaveet ovat saattaneet eläessään olla rikoksentekijöitä tai uhreja tai vain poikkeuksellisen tunnollisia huolehtijoita, jotka eivät kuoltuaankaan ole malttaneet luopua vastuualueistaan. Melko poikkeuksetta aavehavaintoja on selitetty sillä, että ne ovat kuolleiden ihmisten henkiä.

Aaveturismia on viime aikoina ollut myös museoissa ja kyseessä lieneekin kasvava buumi. Kävin syksyllä Louhisaaren kartanolinnassa opastetulla kummituskierroksella, jossa historia avautui hauskan hyytävästi kummitustarinoiden kautta. Tarinoissa oli myös yhtäläisyyksiä Helsingistä kerrottujen kummitusjuttujen kanssa. Veret seisauttava tarina seinään muuratusta naisesta onkin teoksen mukaan yleinen tarina eri paikkakunnilla myös Euroopan mittakaavassa. On jotenkin paradoksaalista, että tosielämän hirveydet muuttuvat viihteeksi, kun tapahtumista on kulunut tarpeeksi aikaa. Kummitushavainnot toisaalta ovat tulkittavissa myös lohdulliseksi ja ihmisen tavaksi päästä kauheuksien niskan päälle. Paha voi saada palkkansa katumuksen muodossa vasta tuonpuoleisessa tai uhri sovituksen ainakin sillä tavalla, että häntä ei unohdeta.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka kaipaavat Helsingin lomalleen yliluonnollisia väristyksiä.