Kesä kuolleen ystävän kanssa

Kirja-arvio. Romaani.
Lotta-Liisa Joelsson: Vivika (Art House 2012, 196 s.)

Riemuitsin löydettyäni pitkästä aikaa kirjailijan, jonka tekstejä haluaisin heti lukea lisää! Niin hienosti on rakennettu Lotta-Liisa Joelssonin Vivika. Teos saattelee lukijan takaisin alakoulumaailmaan. Joelsson onnistuu luomaan hyvin häiritsevän tunnelman ja kuvaamaan tyttöjen välisen ystävyyden painostavuuden pahimmillaan. 

Yksi osatekijä teoksen viehätykseen omalta osaltani on varmasti se, että olemme kirjailijan kanssa suunnilleen samaa ikäluokkaa, 80-90-luvun vaihteen lapsia. Siksi kouluaikojen kuvaus osui omiin muistoihini. Haistoin ulkovessan ovettomine pönttösyvennyksineen ja tummuneine kaakeleineen, kohtasin täytettyjen eläinten lasittuneet katseet ja pyyhin käsistäni käsityöluokan sahanpuruja. Myös aavekaupunkia muistuttava pikkukaupunkimiljöö tunkkaisine elintarvikekioskeineen on pysähtyneisyydessään tunnistettava. Entäpä muistaako joku sen ajatuksen, kuinka jännittävää olisi tepastella koulun käytävillä ja penkoa kaikki paikat ilman, että siellä on ketään muita? 

Romaani on paikoin varsin karmaisevaa luettavaa. Kertojana toimiva päähenkilö, koulutyttö itsekin, yrittää selvittää syytä vuosien takaiseen pikkutyttöjen murhien sarjaan. Samalla avataan hänen ystävyyttään itsetietoisen luokkakaverin, Vivikan kanssa. Heti ensimmäisessä luvussa mennään suoraan asiaan. Pahin oikeastaan tapahtuu heti alussa, ja siksi on mielenkiintoinen valinta, että seurataankin tapahtumia sen jälkeen. Piinaavinta on koko ajan jatkuva epätodellisuuden tuntu, hiiviskelevä pelko, jonka armoilla ei kuitenkaan tiedä mitä tai ketä pitäisi pelätä. Punaisena lankana toimii kertojan löytämä satukirja, joka sisältää groteskiudessaan riemastuttavan kauheita tulkintoja kansansaduista. 

Teoksen kaikkea symboliikkaa on mahdoton avata paljastamatta siitä liikaa. Loppua kohti alkaa kuitenkin hahmottua jotakin siitä, keitä kuolleet tytöt olivat. Tarina jättää myös aika paljon tulkinnanvaraa. Pidin paljon satujen käytöstä kasvutarinan rakennuspalikoina. Sadut ovat myös itsessään viihdyttävää luettavaa. Joelssonin kirjoitustyyli on omaperäinen eikä sorru kliseisiin. Kerronnan vahvuuksia olivat häiritsevät yksityiskohdat, joita oli ripoteltu kekseliäästi.