Kun kummitus käy vierellä

Kirja-arvio. Novelliantologia.
Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja.
Toim. Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila (Osuuskumma 2014, 285 s.)

Muutama vuosi sitten ilmestynyt Ruumiittomat on hienosti rakennettu kokoelma kotimaisia kummitustarinoita nykykirjoittajilta. Se sisältää neljätoista novellia, joissa esiintyy aaveita muodossa jos toisessakin. Ruumiittomuuteen on löytynyt ilahduttavan monta näkökulmaa. Kihelmöivimmät hetket minulle tarjosivat Anne Leinosen Tyttö niityllä ja Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset. Leinosen novellissa kerrotaan perinteisiä aineksia sisältävä kummitustarina, joka onnistuu aiheuttamaan kylmiä väreitä olemalla yhtä aikaa hyytävä ja liikuttava. Roinisen kerronta taas on jännitystarinamaisempaa ja risteilee yliluonnollisen ja realistisen välimaastossa. 

Kuoleman jälkeisen elämän vaihtoehtoisia ja yllättäviä muotoja puolestaan hakivat Kari Välimäen Uudet perunat ja Maria Carolen Ruusunnuppuni, rakkaani. Etenkin jälkimmäisestä löytyy absurdin karmivuuden kautta myös mustan huumorin sävyjä. Uudet perunat muistutti elämän ja hengen olemisesta ja jatkumisesta kaikkialla. Se näyttäytyi varsin arkisiin asioihin yhdistyvänä filosofisena pohdintana. 

J. S. Meresmaan Kielolinna ja Anni Nupposen Maitoa mandariinilasista edustivat perinteiseen kummitustarinaan nojaavaa kerrontaa. Kuten Leinosen novellissa, myös kummassakin näissä tulee esiin kummittelun paikkasidonnaisuus, sillä rakennus on vahvassa roolissa kummittelun näyttämönä. Taru Luojolan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa yhdistelee tunnelmallisesti kummitustarinaa synkkään sirkuskuvastoon. Samuli Antilan Synnytetty kertoo hirviön luomisprosessista vanhemmasta kauhukirjallisuudesta tutun päiväkirjamaisen tunnustustekstin muodossa. Kauas menneisyyteen tähyilee myös Heikki Nevalan Syyllisyyden varjot, jossa ollaan synnin, kavalluksen ja herran pelon äärellä. Tarja Sipiläisen Henkien polku kantaa eksoottisia tuulahduksia Meksikon henkimaailmasta, intohimoisesta rakkaudesta ja menetyksestä.

Modernin työelämän paineita käsitteli Jani Kankaan Tyhjiö 29B, jossa vanhat kummitustarinat sidottiin kasvottomaan ja pakkotahtiseen työkulttuuriin. Janos Honkosen Vespula taas sukelsi kysymyksiin ihmisen olemassaolosta verkossa. Verkon kautta muodostuneen kommunikoinnin kannalta ei oikeastaan enää ole väliä elääkö ihminen vai ei. Myönnän, että kysymys on käynyt mielessä välillä, kun kuolleiden tuttavien facebooksivuilla näkyy syntymäpäiväonnitteluja.  

Jussi Katajalan Odottaja taas oli kuin seikkailutarinan esinäytös tai jatkosarjan osa. Mikaelin ja Auroran työtä aaveiden auttajina ja salaperäisten tapausten selvittäjinä seuraisi mielellään pidemmän tai useamman kertomuksen verran. Tämä oli myös yksi suosikeistani sekä kokoelman hauskimmasta ja toiminnallisimmasta päästä. 

Shimo Suntilan Chudakovin aaveet matkusti maapallon ulkopuolelle asti ja edusti itselleni hieman vieraampaa avaruusseikkailuosastoa. Tarina loppuratkaisuineen oli nokkela.  

Kummitusjutuille tyypilliset liikkeelle panevat tunteet kuten vuosikymmenten kauna, kaipaus, suru ja syyllisyys ovat teoksessa vahvasti läsnä. Niiden vastapainona näyttäytyvät rakkaus ja toisista huolehtiminen jopa kuoleman yli. Tarinoissa liikutaan autiotalosta tuuliselle niitylle, vanhaankaupunkiin, sirkusestradille, hautausmaalle, perintöasuntoon - kaikkialle, missä aaveita yleensä käyskentelee. Taito yhdistellä sopivasti sekä tunnistettavan vanhaa että yllättävän uutta tekee tarinoista kiehtovia ja tuoreita. Portteina tuonpuoleiseen toimivat peilien ja puistonpenkkien lisäksi nykyaikaiset viestintävälineet.

Kaiken kruunasi hieno kansi, jota katselin kaikessa rauhassa ja kuinka ollakaan, yhtäkkiä siihen ilmestyi kummitus! Teos muistuttaa siitä, kuinka joskus olemme kykenemättömiä näkemään suoraan silmiemme edessä olevia asioita.