Haluan kauhealle reissulle ja heti
Kirja-arvio. Novelliantologia
Epätie: kauhutarinoita kotimaanmatkailusta
Toim. Toni Saarinen & Reetta Vuokko-Syrjänen (Nysalor-kustannus, 2022, 194 s.)
Näin kesälomakauden kynnyksellä novelliantologia Epätie on mitä kutkuttavinta luettavaa. Artemis Kelosaaren esipuhe johdattelee pahaa-aavistelevan lukijan hyvin aiheeseen. Kun aloitin Maiju Ihalaisen novellin Klooria ja nostalgiaa, totesin ääneen, että haluan mennä kylpylään. Novellin loppupuolella sanoin, etten sittenkään halua kylpylään. On siis vaikea sanoa, onko tämä teos kotimaanmatkailun mainos vai antimainos. Joka tapauksessa se toimii.
Nuhjuiset leirintäalueet, tienvarret, sokkeloiset hotellit ja maaseudulla yllättäen esiin putkahtavat hämmentävät elämykset ovat tarinoiden tapahtumapaikkoja. Monessa tekstissä palataan menneisyyteen tai yhdistellään eri aikatasoja, kuten jo mainitussa Ihalaisen novellissa tai Jussi Katajalan novellissa Jatulinranta. Jälkimmäisessä eri aikoihin pysähtynyt hotelli pitää asukkaita hallussaan samalla kun keskiössä asustaa itse paha. Hotellissa ollaan hukassa myös Camilla Kantolan novellissa Hotelli Päärynä. Tarina löytää saman absurdin tunnelman, jonka koin vieraillessani ensimmäistä kertaa erään toisen hedelmän mukaan nimetyssä hotellissa. Tunnelman, jolla novellikin leikittelee, toi ihmisten poissaolo, johon tässä konseptissa nykyisin on jo tottunut. On silti kivaa, että sieltä on toistaiseksi aina päässyt pois.
Solina Riekkolan Avoin puutarha rakentaa hienovireisesti siirtymää luontoon, johon päähenkilö uppoaa hiukan liiankin syvälle. Tämä johdattelee hyvin kesään, sillä kasvit ovat luonnollisesti matkailussakin aivan olennaisia asioita. Muutkin vuodenajat ovat kyllä hyvin edustettuina ja Saara Henrikssonin Tunturin jäljet piirtää eteemme lumituiskun, joka vertautuu yksinäisyyden ja katkeruuden kylmyyteen – asioihin, joita yksinäisellä vaelluksella voi käsitellä rakentavasti tai hajottavasti.
Toni Saarisen kirjoittama niminovelli Epätie esittelee kaksi matkaajatyttöä ja kertoo uudelleen kummitustarinaa katoavasta liftarista, tällä kertaa liftarien näkökulmasta. Unenomaisessa tarinassa kuvataan hienosti luonnonvoimia ja epätoivoa matkan katketessa.
Shimo Suntilan Tyhjä vene sanoo sanottavansa vain sadalla sanalla. Se riittää hyvin kylmäävän surulliseen tarinaan.
Pidin paljon myös Reetta Vuokko-Syrjäsen tarinasta Tulevaisuuden toivo, jossa nuori wannabe-taiteilija menee vanhemman ITE-taiteilijan ylläpitämään majoituspaikkaan valmistelemaan ennakkotehtäviä taidekorkeakouluun. Lauha ja puuveistokset sekä komerossa pelottava toukka ovat niin pahaenteisiä elementtejä, että olisin juossut kirkuen karkuun jo majapaikan kynnyksellä.
Yllättäen hieman samantyyppisiä elementtejä on mukana Pirja Hyyryläisen riipaisevassa Joulupukin Pajakylään sijoittuvassa kertomuksessa Matkamuistoja. Yksinhuoltajaäiti ja hänen tyttärensä eivät Joulupukin empatian tunteita herättele, tosin lukijan myötätuntoa he saavat sitäkin enemmän. Joulusta ottaa riemunsa irti myös Mikko Rauhalan Joulupuu on rakennettu. Siinäkään Pukki ei edusta aivan pelkkää hyvää tahtoa.
Leirintäalueella liikutaan Anni Kuu Nupposen novellissa Kun eräs vanha cowboy kerran kulki ratsuineen ja Anne Leinosen karmaisevassa kertomuksessa Kaikilla herkuilla. Yksi suosikeistani on Marko Järvisen leirintäaluekuvaus Karavaanarielämää, koska tässäkin lapsuudesta niin tuttu ympäristö saa uusia ulottuvuuksia, joita onneksi en lapsena kokenut. Ja onhan se nyt mahtavaa, että natsitkin on saatu mukaan tähän kattaukseen. Kattauksesta puhutaankin sitten enemmän Tenka Issakaisen tarinassa Ihmispöytä, jonka idea on nerokas. Risteilyllä kiinnostavinta ovat tietysti ruuat ja ihmiset. Siellä näkee ihmiset avoimemmin kuin tavallisessa arjessa ja tulee aina mietittyä, mistä kukin on tulossa, mihin menossa ja miksi. Samalla nautiskellaan seisovan pöydän herkkuja. Tähän yhtymäkohtaan novelli iskee hienosti. Laivaristeilyt ovat olennainen osa kotimaanmatkailua, joten on oivallista, että matka huipentuu sellaiseen.
Mukaan on poimittu hienosti laaja kirjo kotimaanmatkailussa viehättäviä seikkoja. Parhaat ja hauskimmat matkamuistot syntyvät usein siitä, miten täpärästi vältyimme onnettomuudelta tai selvisimme oudossa paikassa. Jännitys on matkailussa tärkeää, mutta siitä ei tarvitse mennä kovin kauas, kun se muuttuu kauhuksi. Novelleissa lähdetään liikkeelle tästä tunnistettavasta, mukavasta jännityksestä ja viedään se sitten niin pitkälle, ettei sinne kukaan tosielämässä halua matkata. Tässä kerrotaan, miten olisi voinut käydä. Tilanteiden tunnistettavuus herättää lukijassa myös hilpeyttä.
Sattuneesta syystä pari viime kesää on tullut vietettyä lomat kotimaassa, joten sikälikin tämä kirja tulee hyvään saumaan. Kuten toimittajat toteavat loppusanoissa: Kauheuksia voi löytää läheltäkin. Mikäs sen mukavampaa! Kyllähän tämän reissun jälkeen matkakuume jäi päälle.
Täytyy lopuksi tunnustaa, että pari kertaa kotimaan matkalla on tullut ajettua kiinnostavalta kuulostavan pikkukohteen pihaan, jossa vaisto onkin pakottanut tekemään u-käännöksen ja poistumaan välittömästi paikalta. En tiedä, kuinka perusteltua se sitten on ollut, mutta sen verran kauhua on tullut kulutettua, että ihan mihin tahansa en nokkaani tunge. Toki pitää muistaa, että Suomessa voi olla tarpeeksi pelottavaa jo se, kun joutuu juttelemaan tuntemattomien kanssa. Itse suosittelisin kauhun ystäville matkakohteiksi paitsi tietenkin linnoja ja kartanoita, myös ainakin Parikkalan patsaspuistoa ja Hiljaista kansaa Suomussalmella. Nämä ovat siis sellaisia paikkoja, joissa uskalsin käydä…
Kommentit
Lähetä kommentti